— Ei kukaan ole enemmän kuin minä rakastanut ja ymmärtänyt maata, kuunnellut sen neuvoja, elänyt sen ahdingoissa. Ja minua moititaan sen unohtamisesta. Mutta tietäkää, ellette sitä ennestään tiedä, että ihmisolojen rakenteessa on jumalallinen järjestys, jota tulee pitää arvossa. Ja minä asetan henkisen perinnön aineellista perintöä ylemmäksi. Sukutila ei luo perhettä. Sukupolvien sarja on luonut ja pitää kunnossa perintötilan. Jouduttuaan pois sukutilalta voi perhe saada sen uudelleen haltuunsa. Mutta kun se on menettänyt perimyshenkensä, uskonsa, vastuunyhteytensä, kunniansa, vasta kun se on muuttunut joukoksi vastakkaisten etujen mukaan toimivia yksilöitä, jotka pitävät omaa pyrkimystään sen menestystä tärkeämpänä, se on sieluton ruumis, kalman hajua levittävä raato, eikä suurinkaan rikkaus saa siihen enää elämää. Maan voi ostaa takaisin, suvun kuntoa ei. Sentähden koskee minuun La Vigien menetys vähemmän kuin poikani ja oman nimeni vaara. Mutta kun La Vigie on vuosisatoja ollut Roquevillardien kantatila, en ole tahtonut katkaista niin pitkää perintäketjua teille ilmoittamatta, teidän kanssanne neuvottelematta. Minä olen ensimmäisenä lausunut oman mielipiteeni: siinä olen tehnyt väärin. Antakaa minun kuitenkin vuorotellen kuulla teidän vilpitön mielipiteenne. En sano, että tulen sitä noudattamaan, jos se on toinen kuin minun. Minä olen vastuunalainen päämies. Mutta päätös, joka yhdellä iskulla katkaisee niin monen sukupolven työn, on niin painava, että minulle olisi helpotus, jos perheneuvosto sen hyväksyisi.
Äänettömyys, joka näitä sanoja seurasi, osoitti että läsnäolijat olivat käsittäneet tehtävän päätöksen tärkeyden. Hän katseli seinällä riippuvaa tiluskarttaa, joka osoitti tilan laajenemisen ja kunkin lisäpalstan hankintapäivän. Usein oli hän työnsä keskellä sitä katsellut, ei piirtoja ja numeroita, vaan palauttaakseen mieleensä metsät, pellot, viinitarhat, työt ja sadonkorjuut. Eivätkä noiden ahtaiden puitteiden sisällä olevat muutamat mustat piirrot olleet hyödyttämättä hänen ajatusjuoksuansa, sillä ne sisälsivät kappaleen maata, maantyöt ja vuodenaikojen vaihtelut.
Siitä siirtyi hänen katseensa ulos matalan taivaan alle, muinaisten herttuain linnaan, historian eri vaihekausina vähitellen rakennettuun, puoliksi rappeutuneeseen, mutta siitä huolimatta vieläkin valtavaan menneisyyden vartioon. Paremmin kuin kaikki asiakirjat ja arkistot, paremmin kuin kaikki käsi- ja aikakirjat säilytti tämä muistoa vain paljaalla olemassaolollaan, ikäänkuin elävä todistaja. Erikoisesti se herätti henkiin muinaisen Savoijin ja ankarain sotien ajan, kun taas Pyhän Kappelin kaaret kuvasivat sydämen hurskaita liikunnoita. Mitä jäi vainajista, heidän toimistaan, heidän tunteistaan ilman aineellisia merkkejä, joissa he toteuttivat itsensä ja jotka heitä muistuttavat? Eikö La Vigie, sen raivaus, sen viljely, laajennus ja nykyiselleen-rakentaminen merkinnyt mitään Roquevillardien kohtalossa? Ja jos se menetettiin, eikö suku jäänyt vaille tukikohtaansa, jatkuvaisuutensa näkyväistä merkkiä? Maanviljelijäperheissä jättää sukupolvi seuraajalleen lapion, niinkuin muinaisajan viestinjuoksijat toisilleen soihdun. Mutta nyt antoi viimeinen omistaja lapion pudota.
Mutta asianajaja käänsi päätään toisaalle karkoittaen epäröimiset. Perintötila ei ole perhe enempää kuin kirkko on rukous tai torni on rohkeus. Kaukana kotiseudun kamaralta, Sudanissa ja Kiinassa, olivat Hubert ja Félicie täyttämässä, perheen perimysten mukaisesti, tunnollisesti velvollisuuttaan. Päästessään jälleen varsinaiselle toimialalleen tulisi Maurice työllänsä hyvittämään rikoksensa. Marguerite taas oli uskollisin kaikista.
Hän kääntyi tyttärensä puoleen, läsnäolevista nuorimman, kuullakseen oman ajatuksensa kaiun.
— Sano sinä ensiksi.
— Minäkö, isä? Kaikki minkä tehnet, on hyvin tehty. Rukoilen sinua, pelasta Maurice. Jos mielestäsi La Vigien myynti on tarpeellinen, niin myy se empimättä. Me emme tarvitse rikkautta. Joka tapauksessa ota minun osani. Älä ole levoton minusta. Elämistä varten en paljoa tarvitse, kyllä minä tulen toimeen.
— Minä tiesin, hyväksyi herra Roquevillard ja silitteli hellästi
Margueriten kättä kääntyessään veljensäpojan puoleen:
— Sinun vuorosi, Léon.
Ja epäillen häntä, lisäsi: