— Muista isääsi.
Nuori mies kävi tärkeän näköiseksi kuin nousukas, jota onni on potkaissut ja joka kuitenkin on valmis tyhjästä hukkaamaan menestyksensä hedelmät. Hän ryhtyi opettamaan vanhuksia, jotka eivät tunne nykyajan elämää, jonka uudet olot tekevät ripeäksi, itsekkääksi ja realistiseksi:
— Setä, aloitti hän, te olette vielä noita entisajan ihmisiä, jotka kaikkialla läksivät ristiretkille ja taistelivat tuulimyllyjä vastaan. Teidän häviönne on hyödytön. Katsokaa asioita oleellisemmalta kannalta. Tällä hetkellä pitää Maurice melua kunniasta. Rouva Frasnen kunnia ei ole sadantuhannen frangin arvoinen. Vankilassa voi uljas serkkuni olla suurisuinen. Mutta oikeuden eteen tultua ollaan vähin äänin. En ole asianajaja, mutta olen niinkuin kaikki muutkin usein lehdistä lukenut kuvauksia lemmensuhteista johtuneista jutuista. Syytetyt, ylpeimmätkin, ilmiantavat tai syyttävät aina rikoskumppaneitaan tai uhrejaan viime hetkellä tehdäkseen itsensä syyttömiksi. Rangaistuksen pelko on viisauden alku. Maurice on älykäs poika, täynnä tulevaisuudentoivoa: hän ymmärtää asian. Jos hän vastoin luuloa ei ymmärtäisi, no niin: sen pahempi hänelle, kaiken jälkeen. Sitä on surullista sanoa teille, setä, ja minä lausunkin teille siitä säälini; mutta silloin hän on itse niin tahtonut, ja minä tiedän, että te rakastatte suoruutta. Asia on hänen oma mieskohtainen uhkansa. Perheen vastuunyhteys ei vaadi kaikkien sortumista yhden yksityisen erheen vuoksi. Siinä on yksi noita päättömiä entisajan teorioja, jotka meidän aikamme on lopullisesti oikaissut. Kukin puolestaan, se on uuden ajan tunnus. Ei kukaan ole vastuussa toisen velasta, olkoon se isän, veljen tai pojan. Raha, jonka ansaitsen, on minun: samoin hyvät ja pahat tekoni. On jo kyllin vaivaa järjestää oma onnensa, pitäisikö vielä sälyttää siihen kahdenkymmenen miespolven huikea taakka. Antakaa Mauricelle etukäteen hänen osuutensa, jos niin tahdotte, mutta säilyttäkää hänen veljensä ja sisartensa osat ja omien vanhuuden päiväinne leipä. Mitä La Vigiehin tulee, myykää se todellakin, jos saatte hyvän hinnan, ei tosin ostaaksenne valamiesten suosiota, vaan senvuoksi, että maatila on nykyään kannattava vain talonpojalle, joka nakertaa kuin rotta. Teollisuus, koneet, siinä on tulevaisuus, niinkuin yhteiskunta on yksilö.
Suvun vanhin naurahti pilkallisesti ja mutisi:
— Hän puhuu hyvin. Hiukan pitkään, mutta hyvin.
Leski oli kiihtynyt ja pani kätensä ristiin ikäänkuin Jumalan apua pyytäen.
— Oletko lopettanut? kysyi herra Roquevillard ehkä hiukan ärtyisästi.
— Olen.
— Jos oikein ymmärsin, niin sinä mielelläsi heittäisit Mauricen liikalastina mereen.
— Anteeksi, setä: hän heittäytyy itse. Se ei ole sama asia. Jos hän olisi järkevä, pääsisi hän ilmeisesti ehjin nahoin oikeuden kynsistä. Mutta hän tahtoo menetellä järjettömästi. Minä asetun aina järjen kannalle.