— Mikä huolenpito! Kuka sinulle siitä on puhunut?
— Ei kukaan. Minulle vain sanoo vaisto, on semmoinen aavistus. Ne, jotka rukoilevat paljon, eivät ole kaikkein tietämättömimmät. Hänellä on oudot silmät, sameat ja tuliset. Hän herättää minussa pelkoa.
— Ah!… Niin, kaupungissa puhutaan hänestä ja meidän pojastamme.
— Se täytyy sanoa Mauricelle. Se täytyy sanoa hänelle heti.
— Mutta, rakas ystävä, minkä nojalla? Emmehän tiedä mitään varmaa.
Jokin juoru, mitä se merkitsee?
— Se ei ole vain juorua. Minä tunnen sen, minä olen siitä varma. Hän on vaarassa.
Herra Roquevillard vastasi:
— Joskus on intohimon vastustaminen sen vahvistamista. Sinä olet sen hyvin käsittänyt: sinä olet suostunut kutsumaan Frasnet. Toiseksi eivät nuoret hevin siedä sellaista sekaantumista heidän elämäänsä. Varsinkaan Maurice, joka on sangen ylpeä. Hän ei ole vielä neljäkolmattavuotias, on lainopin tohtori ja luottaa vain itseensä. Hänellä on jyrkkä mielipide oikeudesta onneen, omakohtaisen kehityksen välttämättömyydestä. Pariisi antaa heidät meille takaisin hienostuneina, mutta kapinallisina. Tarvitaan kokemusta, jos tahtoo palauttaa heidät järkiinsä.
— Sinä olet siis asiaa jo harkinnut! Etkä ole minulle mitään puhunut.
— Miksi olisin sinua surettanut, joka ennestäänkin olet niin rasittunut.