— Kiitoksia, Thérèse. Luultavasti minä en tarvitse. Mutta olen onnellinen tietäessäni, että jos niiksi tulisi, voisin kääntyä teidän puoleenne.
Viimeisenä sitten lausui sukuvanhus mielipiteensä hiljaisella, mutta vakaalla äänellä, jossa korostuvilla kohdilla oli kuin säröllisen kellon sävyä:
— Isä on omaisuutensa luontainen määrääjä, François. Sinä olet yksin vastuunalainen eikä sinun tarvitse keltään kysyä. Minä olin isäsi nuorempi veli. Me jouduimme aikaisin orvoiksi: hän kasvatti, ohjasi, auttoi meitä, sillä hän oli perillinen ja perheen pää. Siihen aikaan — se oli Sardinian aikaa, ennen Ranskaan yhtymistä — saivat tyttäret ainoastaan laillisen naimaosuuden eikä heitä naitu myötäjäisten vuoksi; tila jäi yhden ainoan osaksi velvoituksineen, joita perillinen ei olisi jättänyt täyttämättä: elättää, tukea ja avustaa nuorempia, vastaanottaa sairaat, puutteessaolijat ja vanhukset. Nykyinen nuori väki ei tiedä, mitä silloin edusti perintötila, joka oli perheen aineellinen mahti, koko perhekunnan, joka oli ryhmittynyt yhden päämiehen ympärille ja jonka yhteishenki takasi sen koossapysymisen ja kestävyyden. Nykyaikana ei kannata säilyttää tilaa. Jos et sitä myy, ryhtyy laki sitä paloittelemaan. Pakollinen jako hävittää perintötilan. Periaate kukin puolestaan yhtäältä ja toisaalta valtion alituinen ja etuileva sekaantuminen elämän kaikkiin toimiin hävittää perheen. Me näemme mitä tämä valtion orjuuttamien yksilöiden yhdyskunta saa aikaan.
Hän naurahti ylenkatseellisesti ja lopetti siirtyen jo kauemmas yleisistä mietelmistä.
— Mutta sinä olet oikeassa pitäessäsi meidän kunniaamme tärkeämpänä kuin omaa varallisuuttasi. Oikein on myöskin, että olet asian meille ilmoittanut. Me olemme olleet luonasi hyvien päivien aikana. Kohtalo on sinua kolhaissut; me olemme paikalla. Omasta kohdastani ei minulla ole paljoa. Neuvoseläkkeeni ohella ei minulla liene kuin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen tuhannen frangin arvosta arvopapereita, joiden korot ovat eläkkeeni lisänä. Minä olen jo vanha. Minun jälkeeni saat sinä ne, ja vaikka heti, jos tarvitaan.
Herra Roquevillard vastasi liikutettuna koruttomasti:
— Minä olen ylpeä teidän hyväksymisestänne, setä, ja avuntarjouksestanne liikutettu. Nyt on suunnitelmani helpompi toteuttaa. Tämä aineellinen uhraus merkitsee Mauricen vapauttamista: kokemukseni nojalla katson sen melkein varmaksi. La Vigietä en usko voivani pelastaa. Tässä on luettelo meidän omaisuudestamme.
— Se ei kuulu meille, keskeytti sukuvanhus nousten ylös.
— Päinvastoin minun on se teille esitettävä, jotta tietäisitte, että jos La Vigie kerran on joutunut pois Roquevillardien hallusta, se ei tapahtunut ilman murhetta eikä ilman pakkoa. Te olette minun todistajiani. La Vigien arvo on vähintään satakuusikymmentätuhatta frangia. Saint-Cassinissa oleva metsäni on arvioitu kahdeksikymmeneksituhanneksi. Germaine on saanut myötäjäisiä kuusikymmentätuhatta frangia.
— Onko minun suoritettava ne yhdellä kertaa vai erissä? kysyi pelokkaana Charles Marcellaz, jonka jalomielisyys oli sitä ansiokkaampaa, kun hän mielessään tunsi moitteita, katumusta ja epäröintiä. Ne ovat sijoitetut suureksi osaksi Lyonissa ostamani toimiston hintaan.