— Ei missään tapauksessa, ystäväni. Ne kuuluvat teille lopullisesti ja teillä on kolme lasta. Kun Félicie meni luostariin, sijoitimme kaksikymmentätuhatta frangia hänelle elinkorkoon. Ja me olimme varanneet Margueritelle yhtä suuret myötäjäiset kuin Germainelle. Näistä varoista on hän nostanut kahdeksantuhatta frangia, jotka hän lähetti veljelleen.
— Satakahdeksantuhatta, yhteenlaski puoliääneen Léon, joka oli nyrpeän näköinen. Se alkaa olla kallis poika.
Eikä hänellä sittenkään vielä ollut tietoa niistä pikkulainoista, joita hänen oma äitinsä ja entinen ylioikeusneuvos olivat vuosi sitten Mauricelle antaneet.
— Isä, sanoi Marguerite, käyttäkää minun myötäjäiseni. Minä en kuitenkaan mene naimisiin.
— Nainen on luotu aviota varten, todisti leski.
Mutta Marguerite lisäsi päättävällä äänellä:
— Minulla on opinnäytteitä, minä ryhdyn työhön. Minä perustan koulun.
— Vaikka naisten, minun mielipiteeni mukaan, ei pitäisi periä, lausui väliin setä Etienne, niin minä luovun periaatteistani hänen hyväkseen. Hänelle minä jätän perinnöksi neljäkymmentätuhatta frangia.
— Kolmekymmentä tuhatta, oikaisi Léon, joka arvioi omaa tappiotansa.
— Ei, neljäkymmentä, toisti vanhus, joka yhteisessä pulassa luopui kitsaudestaan lopullisesti, vaikka vaivalloisesti. — Minä pienentelin äsken tahtomattani. Onpa niitä neljäkymmentäviisikin, jos tarkoin lasketaan. Minä vetoan testamenttiini, joka asettaa sinut perintöni hoitajaksi, François.