— Ei.
Charles meni saattamaan herra Etienne Roquevillardia, ja asianajaja jäi yksin tyttärensä kanssa. Ulkona himmeni valo. Torni ja arkisto verhoutuivat usvaan kuin iltavaippaan. Työhuoneessa asui talvisen illan tulolle ominainen alakuloisuus. Marguerite lisäsi puita uuniin.
— Minä olen tyytyväinen, sanoi isä. Se kävi hyvin.
Mutta Marguerite oli kuohuksissaan serkkuaan vastaan:
— Léon on surkea. Minä inhoan häntä.
— Hänen äitinsä on hyvä ihminen.
He vaikenivat. Sitten katselivat molemmat seinällä olevaa La Vigien karttaa. Mustien piirtojen asemesta näkivät he viininkorjuun kirkkaassa päivänvalossa, kultaisia viinitarhoja, leikattuja peltoja, ja laajan ja mukavan vanhan kartanon. Se oli tuomitun tilan viimeinen katse.
Niinkuin Maurice Lémencin kukkulalta ennen lähtöänsä, sanoivat hekin tilalle hyvästit, mutta toisenlaatuisen rakkauden vuoksi, josta he eivät odottaneet omakohtaista onneansa.