Koko Chambéryssä ei puhuttu muusta kuin maitre Frasnen taitavasta tempusta. Se oli yleisenä keskustelunaiheena niissäkin iltakutsuissa, jotka herra ja rouva Sassenay toimeenpanivat tyttärensä Jeannen täyttäessä kahdeksantoista vuotta. Maalaisseurapiireille on ominaista, että miehet kertovat seuroissakin omista puuhistaan ja kaupungin asioista eivätkä unohda huveissakaan afäärihuolia: kahden valssin välillä jättävät he naiset kadehtimaan toistensa pukuja ja kerhoutuvat joka nurkkaan kertomaan rahahuolistaan ja ammattinsa vastuksista. Mutta nyt jännitti yleistä mielipidettä perhedraama, joka suisti vanhasta yhteiskunnallisesta asemastaan Roquevillardit ja joka saisi ratkaisunsa ylihuomenna — oli näet joulukuun 4 päivä — ylioikeuden istunnossa. Myrtyneenä niin selviömäisestä ja kauan kestäneestä arvokkaammuudesta, nykyajalle ominaisen tasoitushalun kannustamana ja sen lisäksi vielä ärtyneenä itsepintaisesta kopeudesta, joka ei onnettomuudessakaan alentunut valittamaan ja kerjäämään sääliä, kärkkyi tämä yleinen mielipide näytelmän loppua nähdäkseen suvun, jota ennen oli pidetty kaupungin kaunistuksena, lopullisesti kukistuvan.
Läsnäolevat lakimiehet, lääkärit, tehtailijat, rahamiehet olivat eristäytyneet tupakkahuoneeseen ja vain muutamat heistä kunkin tanssin alussa syöksähtivät salissa olevien nuorten rouvien ja neitojen sikermään, ikäänkuin voitokkaaseen uloshyökkäykseen linnoitetusta paikasta, palatakseen taas takaisin miesten seuraan. Heidän joukossaan oli vain yksi, joka ei kiinnittänyt huomiota notarion ovelaan temppuun, jota toiset paheksuivat, toiset taas pitivät etevänä: se oli vicomte de la Mertellerie. Hän oli siinä määrin syventynyt neljänteentoista vuosisataan herttualinnan historiassa, jota hän valmisteli. Turhaan yritti hän herättää naapureidensa mielenkiintoa Amadeus V:n kekseliäisyyteen, joka vuonna 1328 rakennutti puuputkia johtaakseen St. Martius-lähteen veden aina suuriin keittiöihin saakka — täällä se kertyi suuriin kivialtaisiin, missä säilytettiin herttuallista pöytää varten hankittuja kaloja —: kukaan ei välittänyt tästä jaarittelusta, joka oli myöhästynyt lähes kuusisataa vuotta. Kankeanjuhlavan ja kuivan näköisenä piti oikeuden presidentti herra Latache, osoittaen puheessaan asemansa ja persoonansa arvokkuutta, puoliansa pientä asianajaja Coulangesia vastaan, joka hajuvesille tuoksuvana, puuteroituna ja huolellisesti kammattuna nuoren koulun nimissä puolusteli herra Frasnea.
— Ei, ei, vakuutti presidentti juhlallisesti, rikosoikeus käy valtiossa ennen sivilioikeutta. Hänen piti odottaa lautakunnan tuomiota ennen vahingon aineellisen korvauksen vastaanottamista. Taikka sitten oli herra Frasne, vahingonkorvauksen saatuansa, velvollinen peruuttamaan kanteensa. Hyötyminen ja kosto eivät sovi yhteen.
— Anteeksi, huomautti kuumaverinen asianajaja valmiina otteluun. Keskustelkaamme, pyydän. Herra Frasne on tehnyt Maurice Roquevillardia vastaan syytöksen sadantuhannen frangin kavaltamisesta ja asia on oikeudessa. Herra Roquevillard vanhempi tarjoutuu suorittamaan hänelle tämän summan takaisin ennen tuomion langettamista ja te moititte häntä sen vastaanottamisesta.
— Minä en moiti vastaanottamista mutta sitä, että hän sen jälkeen jatkaa kannettansa. Enkä minä ymmärrä herra Roquevillardia.
— Oh! Hän tietää poikansa syylliseksi ja ostaa tällä tavoin lautamiesten anteeksiannon. Herra Frasne taas, kun lautakunnan tuomiota ei koskaan voi varmasti ennakolta tietää, on pitänyt yhden varmuuden kahta mahdollisuutta parempana. Muuten kuuluu hän oikeudessa aikovan vedota tähän maksuun tunnustamisen todisteena. Se on hiukan karkeata.
— Mielenkiintoinen juttu, ennen kaikkea. Herra Roquevillard vanhempi, vaikka en käsitäkään hänen tekonsa vaikuttimia, on kuitenkin liian kokenut antaakseen sellaisen aseen vastustajansa käteen ilman varokeinoja. Kuitti, jonka hän tietenkin on vaatinut, mainitsee epäilemättä, että vaikkakin hän maksaa kolmannen henkilön velan, hän ei kuitenkaan tunnusta, että tämä kolmas on hänen poikansa.
— Kuitissa on todella tämä huomautus, vieläpä hyvin jyrkässä muodossa, ilmoitti asianajaja Paillet, joka tuli ottamaan osaa keskusteluun minuuttiakaan menettämättä.
— Minä arvasin sen, riemuitsi herra Latache. Ja herra Frasnen olisi ollut parempi vedota oikeuden päätökseen ennenkuin meni panemaan nimensä semmoisen paperin alle.
Mutta herra Coulanges ei katsonut itseään voitetuksi.