— Minä ymmärrän nyt herra Roquevillardin menettelyn. Hän hävittää itse varkauden pelastaakseen poikansa. Se on viimeinen keino. Hän ei epäröi uhrata omaisuuttaan… Se on kaunis teko.
Herra Bastard vastasi tähän kiitokseen kaksimielisellä kädenliikkeellä.
— Asia jää tietenkin kahdenkeskiseksi, lausui hän viitaten ammattisalaisuuteen.
Ja parta sirosti levällään paidanrinnustimella kulki hän erästä naisryhmää kohti hitain ja majesteetillisin askelin kuin pyrstöään pöyhistelevä riikinkukko.
Yksin jäätyään ei prokuraattori kiiruhtanut seuraa etsimään. Hän ajatteli edelleen herra Roquevillardia kunnioituksen tuntein ja hän muisteli tämän miehen murheellista ja miehekästä elämää siitä päivästä alkaen, jolloin hän virkahuoneessaan oli ilmoittanut hänelle herra Frasnen kanteen ja heti havainnut hänet itsestään välittämättömäksi, ylpeäksi, valmiiksi uhrauksiin.
»Miksikä», kysyi hän itseltään, »olen minä täällä ainoa hänen luonteensa suuruuden ymmärtäjä? Ei kukaan läsnäolevista ylettynyt edes hänen nilkkaansa korkeammalle, ja samat miehet kuitenkin puhuivat hänestä vastikään yliolkaisesti, ikäänkuin onnettomuus olisi häntä pienentänyt ja tehnyt heitä huonommaksi. Maaseutu on kostonhimoista ja kateellista.»
Ääripiirteiltään oli draama liikuttava ja siitä nautittiin. Nuori Maurice saattoi, tullessaan aseettomana lautakunnan eteen, perheensä turmioon, mutta hänen isänsä uhrasi vanhan sukukartanon puolesta hinnasta pelastaakseen tuhlaajapoikansa. Mutta jos hänen asianajajansa suu oli tukittu, voisi toinen ääni, arvovaltaisempi ja korkeammalta tuleva, saattaa itsensä kuuluville. Olihan, riitapuolten lausuttua sanottavansa, yleisen syyttäjän vuorostaan esitettävä oma kantansa. Eikö hänen velvollisuutensa ollut, tämänlaatuisissa, enemmän yksityiskuin yleisluontoisissa jutuissa tavanmukaisen »oikeuteen» vetoamisen asemesta astua väliin tarmokkaasti, paljastaa vihdoinkin kaiken tämän turmion yksinomainen alku ja juuri, rouva Frasne, ainoa syyllinen luottamuksen väärinkäyttöön, josta häntä lisäksi ei edes voitu tuomita? Mikä kaunis tilaisuus palvella oikeutta ja kohtuutta, antaa itsekullekin tekojensa mukaan ja tuottaa hiukan iloa tuohon niin kovasti kolhaistuun perheeseen!
Kaikki nämä mietteet kiertelivät herra Valleroisin päässä. Mutta hän oli syrjäinen: toinen henkilö edusti hovioikeudessa yleisen syyttäjän virkaa, eikä hän. Maurice Roquevillardin juttu ei enää kuulunut hänelle. Sitäpaitsi hän oli esteellinen jo sen tavattoman välityksen vuoksi, jota hän viime vuonna oli yrittänyt notarion suhteen ja joka ei ollut kauan aikaa voinut pysyä salassa. Miksikä siis sekaantua asiaan, joka ei enää hänelle kuulunut, ja joka tuotti hänelle vain ikävyyksiä? Oman mukavuutensa vuoksi oli hänen tyydyttävä osoittamaan myötätuntoansa vain pysymällä passiivisena.
Ollakseen syventymättä itsekkyyteensä ja sitä tuomitsematta sekaantui hän vierasten joukkoon ja rauhoittui tuntiessaan seuraa ympärillään. Vertaistensa läsnäolo oli ihmiselle lohdutus, kun hän joutuu kiusaukseen mitata pienuuttansa. Ja tätä kiusaustakin tuntevat vain parhaat.
Kulku bufettiin oli synnyttänyt molempien salien, vastaanottohuoneen ja ruokasalin läpi alinomaisen ihmisvirran, jota nuoret herrat käyttivät liehitelläkseen nuoria neitoja. Muutamat näistä vain tanssinhaluisina huutelivat äänekkäästi soittajia. Toiset osoittivat jo ilmeistä alkutaitoa siinä keimailussa, joka tähtää puolison valloittamiseen. Mutta kolmannet — vaikka heitä ei ollut monta — eivät ensin pikaisella silmäyksellä todenneet, oliko miesten nimettömässä sormusta vai ei käydessään täydellisellä taidolla vastaamaan heidän mairitteluunsa. Kilvan hiuskorujen, kaulavöiden, rannerenkaiden ja sormusten jalokivien kanssa viskelivät hilpeän nuorison silmät säteileviä välkkeitä lamppujen valossa. Räikeinä niinkuin kirkkaat pilvet vesivärimaalauksissa vilkkuivat vaaleat tanssipuvut mustien frakkien välissä.