Mihin luokkaan kuului neiti Jeanne Sassenay, joka juuri erkani joukosta neiti Roquevillardin viimevuotisen sulhasen Raymond Bercyn käsipuolessa, äitinsä valvovan katseen häntä seuratessa hartaasti huoltapitävänä ja hiukan oudostuneena? Oliko hänen pieni päänsä, suhtamuotoinen kuin kreikkalaisen kuvapatsaan pää, joka kivihartioiltaan kohoaa niin sirona ja ryhtivarmana, niskalta niin heiverä, ettei jaksanut säilyttää hylätyn ystävättären muistoa? Näköhäiriötä vain oli noiden katseiden vilpittömyyden kuultavansininen sees? Hänen poskillaan oli vielä punanhehkua tanssin jäljeltä. Mutta hän ei hymyillyt, hän rypisti kulmiansa, puristi huuliansa ja näytti tehneen vakavan päätöksen, joka ei ollut hänen lapsellisherttaisen ilmeensä mukainen.
— Minä en ole vielä tanssinut kanssanne, sanoi nuori mies. Suonette minulle yhden valssin?
— En, vastasi tyttö tylysti, katsahdettuaan, että he olivat yksin.
— Miksi ette? Ovatko teidän kaikki valssinne jo varatut?
— Ei läheskään.
Herra Bercy ei ottanut häntä vakavalta kannalta, vaan loukkautumisen asemesta alkoi nauraa.
— Vai on teitä minusta varoitettu: kiitos.
Tyttö huoahti kuin väsynyt työmies heittäessään raskaan taakan hartioiltaan.
— Ei, mutta minun on tosiaan syytä teitä varoittaa, herra Bercy. Teidän äitinne on puhunut minun äidilleni. Äiti ei salaa minulta mitään, tai jos salaa, niin minä kuitenkin arvaan. No niin!.. en koskaan, kuuletteko, en koskaan tule teidän vaimoksenne.
Ällistyneenä kivahti nuori mies.