Rouva huomasi nuoren miehen hämmennyksen ja asettaen tyttärensä katoamisen tämän seikan yhteyteen alkoi todella tulla levottomaksi.
— Ettekö ole nähnyt Jeannea? kysyi hän puolisoltaan, jonka hän kohtasi salonkien kynnyksellä.
— En. Etsittekö häntä?
Herra Sassenay oli suora toimen mies, joka ei herkästi huomannut kaikkia sielunvivahteita, yhtä kykenevä voittamaan suurimpiakin aineellisia vaikeuksia kuin kykenemätön pysähtymään tunteita tarkkaamaan.
Rouva katsoi turhaksi ilmaista hänelle pelkoansa ja kehoitti vain pitämään huolta vieraista. Sitten läksi hän suoraan tyttärensä huoneeseen. Avattuaan oven ei hänen tarvinnut muuta kuin vääntää sähkövalon nappulaa nähdäkseen tyttönsä istuvan nojatuoliin kyyristyneenä ja itkevän hillittömästi ensinkään ajattelematta pukunsa tärveltymistä. Hyväillen alkoi äiti tiedustella:
— Jeanne; mikä sinun on?
— Äiti.
Se oli kuin pienen lapsen valitus, joka pian rauhoittuu.
— Miksi itket?
— Ajattelen Margueriten surua ja minä täällä tanssin.