Rouva Sassenay rauhoittui. Hän tunsi tyttärensä suuren ystävyyden neiti Roquevillardia kohtaan. Mutta kun nyyhkytykset eivät tauonneet, kysyi hän hellästi:
— Muistathan luutnantti Hubertin?
— Muistan… hän oli herttainen… mutta tennispelissä me riitelimme.
Hän oli aina voitolla.
Nuoren tytön huoli ei siis johtunut siitä.
— Marguerite-parka, jatkoi hän välittömästi. Enemmän kuin Hubertista pidin minä Mauricesta, joka on vankilassa. Hänet vapautetaan, eikö niin?
— Minä toivon niin, rakkaani.
— Viaton, vapautettuna tai vaikkapa tuomittunakin, se on aina kaunista, eikö ole, äiti?
— Oletko varma, että hän on viaton?
— Margueritenko veli? Totta kai!
Rouva Sassenay hymyili tätä purkausta ja tätä varmuutta, joiden ilmaisun hän oli aiheuttanut. Ja yhä hyväillen tytärtänsä muisti hän erään jo ammoin sukeutuneen keskustelunsa rouva Roquevillardin kanssa: »Kerran kenties», oli hurskas rouva lausunut, »jos Maurice sen ansaitsee, pyydän hänelle tyttärenne kättä. Siten jäisi hän teidän luoksenne.» Maurice ei ollut sitä ansainnut, mutta haaveilevan tytön mieleen oli hänellä yhä muinainen vaikutusvaltansa. Siinä oli vaara. Täytyi olla varuillansa. Ja päättäessään siitä huolehtia ajatteli Jeannen äiti tahtomattaan muita Roquevillardeja, kuolleita ja eläviä, niin ansiokkaita ja niin kovia kokeneita. Tanssisoiton sävelet kuuluivat huoneeseen.