— Pyyhi silmäsi, pikkuruinen. Varovasti. Hiukan puuteria. Hyvä. Sinä olet sievä tänä iltana. Nyt palatkaamme pian saliin. Meidän poissaolomme huomataan.
— Se on totta, äiti. Minä olen lupautunut tähän valssiin.
Ja äkkiä päästen ennalleen astui nuori tyttö äitinsä edellä käytävään.
… Tällä samalla hetkellä asteli Raymond Bercy, johon hänen ystävänsä Hubertin kuolema oli kipeästi koskenut, edestakaisin Roquevillardin talon edustalla. Linnan lumipeittoiset katot kimmelsivät tähtien valossa. Arkistontorni ja tapuli näyttivät valvovan nukkuvan kaupungin vartijoina. Työhuoneen neljästä ikkunasta, jotka hän hyvin tunsi, näkyi verhojen lomista heikkoa valoa. Siellä istuivat yhdessä Marguerite ja hänen isänsä, sydän uuden kohtalon iskun satuttamana.
Hänen teki mieli pyrkiä sisään, mutta hän ei uskaltanut. Hänen toimensa vaaraanjoutuminen, hänen vanhempaansa paheksuminen, yleinen mielipide, kaikki itsekkyyden pimeät voimat pidättivät häntä vielä. Mutta kylmässä yössä, myöhään jatkuneen kävelynsä kestäessä oppi hän omaa sydäntänsä ja tunsi, että suru ja sääli rakentavat rakkautta enemmän kuin ilo.
IV.
MAAN NEUVO.
Oli tehtävä päätös. Herra Roquevillardia oli vastikään kohdannut isku, sanoma hänen poikansa menettämisestä; lyhyt virallinen kirjelmä ilmoitti, että hän oli kuollut isänmaan palveluksessa, etäisellä etuvartiopaikalla, kaukana kaikesta avunsaannin mahdollisuudesta; mutta hänellä ei ollut edes sitä lohdutusta, että olisi voinut antautua surunsa muisteloihin. Hubert, joka oli lähtenyt siirtomaihin etsimään vaaraa ja puhdistamaan tahrattua nimeä, oli perheensä unohtaneen Mauricen erheen viimeinen sovitusuhri. Huomenna oli Mauricen saavuttava oikeuteen, mutta ei vieläkään ollut päästy vaikeuksista, joita hän oli puolustukselleen asettanut. Tietenkään ei sukutilan uhraus saattanut olla turha. Luonnollisestikin teki vahingon korvaus vapauttamisen, joskaan ei varmaksi, niin ainakin luultavaksi, ja muutti aseman syytetyn eduksi. Mutta tämä vapautus juuri ei saanut tapahtua suosiosta tai säälistä. Jos mieli astua jälleen paikalleen kotilieden luo kaupungissa ja ammatissaan, jatkaa perimystänsä ja vuorostaan siirtää se eteenpäin, täytyi nuorukaisen lähteä oikeussalista pienimmästäkin väärästä epäluulosta puhdistettuna, syyttömänä mihinkään rikokseen lakia ja kunniaa vastaan. Mutta kuinka se oli saavutettavissa mainitsematta rouva Frasnen nimeä? Tosin oli herra Bastard La Vigien myynnin jälkeen vielä uudelleen tarjoutunut puolustajaksi.
— Asia tulee teille kalliimmaksi kuin kannattaisi, oli hän lausunut virkaveljelleen ammatillisella kyynillisyydellään. Mutta tämä jalomielisyys hellyttää lautamiehet. Nuo ihmiset, jotka ovat niin sanomattoman saitoja, itkevät ääneen kuullessaan, että olette myynyt maanne korvataksenne toisen tappion. He saattaisivat, lähemmin harkitessaan, tuomita sittenkin, sen huonon esimerkin vuoksi, jonka te annatte, ellei herra Frasnen ovela temppu, loppuponneksi oikeudessa paljastettuna, olisi omiansa saattamaan heitä raivoisaan ja suotuisaan kiihkoon.
Sillä oikeuden ja ihmisyyden hän arvioi vähäksi. Hän tunsi asian, hän tarjoutui. Maineensa vuoksi piti hän sitä tärkeänä. Kello viisi tulisi hän viimeisen kerran keskustelemaan herra Roquevillardin luo tämän ja herra Hamelin kanssa puolustuspuheensa pääpiirteistä. Mauricen isällä ei kuitenkaan ollut luottamusta tähän teatterimaiseen ja kielteiseen tapaan puoltaa sukunsa asiaa.