Aamiaisen jälkeen, johon hänen tyttärensä ja hän tuskin koskivat, nousi hän lähteäkseen ulos. Surun liian suuri paino tukehdutti häntä huoneessa. Ulkosalla kävi paremmin miettiminen. Ilma virkistäisi hänen ajatuksiansa, hänen väsyneitä voimiansa, hänen masentunutta mieltänsä. Kun hän jo oli ovella, kutsui Marguerite häntä:
— Isä.
Hän kääntyi mieli hellänä. Hänen vaimonsa kuoleman jälkeen ja jo ennenkin oli tytär ollut hänen uskottunsa, hänen neuvonantajansa, hänen päiviensä ainoa ilo. Pikku Julienin lähdettyä — Charles Marcellaz oli perheneuvottelun jälkeisenä päivänä vienyt tämän Lyoniin — olivat he aivan kahdenkesken vähitellen autioituneessa kodissa. Vielä viime yön olivat he viettäneet yhdessä melkein aamuun saakka, puhellen Hubertista, kyynelehtien, rukoillen. Sattuessaan lähelle oli isä hiljaa laskenut kätensä Margueriten kauniille hiuksille. Tyttö ymmärsi, että hän siunasi häntä hiljaa ja sanattomasti, ja hänen silmänsä, niin herkästi sumentuvat, niin kyyneleihin tottuneet, vettyivät vielä kerran.
— Isä, kysyi hän, mitä sinä olet päättänyt Mauricen suhteen?
— Bastard on valmis häntä puolustamaan. Kello viisi tulee hän tänne herra Hamelin kanssa. Minä menen ulkoilmaan miettimään lopullisia ohjeitani.
— Etkö halua, että tulen sinua saattamaan?
— En, pikkuruinen. Ole minusta huoleton. Minä työskentelen kävellessäni. Meillä ei ole aikaa haudata kuolleitamme. Elävät kutsuvat meitä.
— Sitten minä menen vankilaan, lausui neito.
— Niin, sinä voit hänelle ilmoittaa onnettomuuden.
— Maurice-parka, kuinka hän tulee kärsimään!