— Vähemmän kuin me.
— Oi, ei, isä, yhtä paljon kuin me ja enemmän kuin me. Hän syyttää itseänsä.
— Sopiikin. Hubert lähti hänen tähtensä.
— Senpä vuoksi, isä. Me itkemme, me, ilman itsesyytöksiä. Enkö saa sanoa hänelle mitään sinun puolestasi.
— Ei, ei mitään.
— Isä…
— Sano hänelle… pyydä häntä muistamaan, että hän on viimeinen
Roquevillard.
Herra Roquevillard lähti, kulki linnan editse ja asteli kaupungin ulkopuolelle. Oli kaunis talvipäivä ja aurinko kimmelsi lumella. Vaistomaisesti kääntyi hän Lyonin tielle, joka johtaa La Vigiehin ja joka oli hänen totunnainen kävelytiensä. Se kulkee Cogninin kylän läpi ja kääntyy, St Charles-sillan sahan takana, Viminesin ja St. Cassinin rinteiden välillä, Lépinen ja Corbeletin vuorten liepeille, jotka pitkänä jonona saattavat sitä Echellesin solaan. Saavuttuaan tälle kohtaa kääntyi herra Roquevillard ajatuksiinsa vaipuneena peltotielle, joka johti hänen entiseen kartanoonsa. Hän kulki Hyèresin poikki vievän vanhan sillan yli, jonka alla oli kapea railo vettä jäänreunojen välissä, mitä lehdettömät poppelit ja raidat eivät riittäneet verhoamaan.
Hiukan kaarrettuaan joutui hän autioon Montagnolen seinämien sulkemaan laakson mutkaan, jonne vuorenhuipulla oleva kellotapuli piirtyi taivasta vasten. Mutta hän ei huomannut yksinäisyyttään. Päinvastoin hän kulki ripeämmin ja tunsi huoltensa huojennusta. Olihan hän omalla pohjallaan, vieläpä molemmin puolin. Ja tuntui kuin hyvä maa olisi vastannut hänen vanhaan ja varmaan ystävyyteensä, hänen lapsuutensa muistoihin, jotka hänessä vieläkin elivät, koko siihen ihmistyöhön, joka luonnon jälkeen oli sen muovaellut. Tuosta viinitarhasta vasemmalla, jonka peitetyistä köynnöksistä hän erotti vain rautalangalla yhdistetyt seipäät, oli hän vielä syksyllä korjannut sadon. Oikealla, tuollapuolen puron, joka oli molempain naapurikuntain rajana, näkyi lehdetön rinne. Yksi ainoa puu näytti sitä vallitsevan — siinä oli se pyökki- ja tammimetsä, jonka hän säästöillänsä oli ostanut pyöristääkseen tilaansa ja jonka hän oli määrännyt hakattavaksi. Tuolla taas läheisemmän rinteen kyljessä näki hän kartanon, jota hän oli laajemmaksi rakennuttanut ja jonka ränstyneisyyskin todisti suvun sitkeyttä ja yhteyshenkeä. Hän menisi kartanoon, hyväilisi lapsia, joisi pehtorin kanssa, joka ei halveksinut alkoholia, pikarin viinaa, jonka hän itse sekoittaisi, ja katselisi ennen kaikkea laajaa näköpiiriä, jonka määräävinä, liikkumattomina piirteinä olivat vuorten valtavat muodostumat, hedelmälliset vainiot ja kaukainen järvi, sitten La Vigien ahtaampaa piiriä ja sen eri viljelyksiä.
Hajamielisenä kulki hän näin eteenpäin. Kotoisella maaperällä sai hänen astuntansa muinaisen joustavuuden, niitä aikoja muistuttavan, jolloin hän vuosien painosta huolimatta tunsi olevansa nuori, koska hän oli onnellinen, omiensa ympäröimä ja tukema.