Äkkiä hän pysähtyi:
»Täällähän», juolahtikin nyt hänen mieleensä, »minä en olekaan enää kotonani. Roquevillardit eivät enää ole täällä isäntiä. Mitäs minulla tänne on asiaa? Lähdetään pois.»
Ja hän kääntyi paluumatkalle pää painuksissa, niinkuin hedelmäpuutarhasta tavatulla maankiertäjällä.
Hän pysähtyi Cogninin ja St. Cassinin rajapuron luona, kulki sen yli ja oli tällä kertaa maankaistaleella, joka vielä liittämättömänä päätilaan ei kuulunut kauppaan ja oli nyttemmin hänen ainoa kiinteä omaisuutensa. Rinteen juurella hän pysähtyi hetkeksi hengähtämään, kuten peräytyvä joukko suojapaikan kohdatessaan. Sitten alkoi hän nousta rinnettä, vaikka vaivalloisesti, sillä jalka livetti ja hänen täytyi turvautua keppiinsä pysyäkseen pystyssä. Huonosti näkyvä polku haipui lopulta kokonaan. Silloin suuntasi hän kulkunsa puuta kohti, joka seisoi yksinäisenä kukkulan laella. Se oli vanha tammi, joka oli säästetty, ei ikänsä eikä runkonsa ja oksakkuutensa vuoksi, vaan alkavan lahoutumisen tähden, joka halvensi sen hintaa. Sen tukevat lehdet, aivan käpristyneinä ikäänkuin paremmin itseään puolustaakseen, eivät kuivuneinakaan olleet hylänneet oksia, vaan näyttivät tuolla täällä vielä huurteenkin alta vasken väriä. Pitkin rinnettä rötkötti kaadettuja runkoja, joita hakkaajat eivät olleet ehtineet kuljettaa pois ennen talven tuloa, kuin ruumiita lumessa, toiset vielä pukimissaan, toiset jo alastomina.
Vihdoin pääsi herra Roquevillard päämääräänsä. Hän kosketti kädellään, kuin ystävä, puuta, joka oli viehtänyt hänet tänne saakka. Ja hän ihmetteli sen suuruutta ja jyhkeyttä.
»Sinä olet niinkuin minäkin», mietti hän pyyhkien otsaansa. »Olet nähnyt kumppaniesi kaatuvan ja seisot yksin paikoillasi. Mutta me olemme tuomitut. Aika on se kirves, joka pian meidät kaataa.»
Hän oli kulkiessaan hiukan myöhästynyt. Vaikka iltapäivä ei vielä ollut pitkällä, alkoi aurinko jo kallistua Lépinen harjan puoleen. Joulukuun päivät ovat niin lyhyet ja vuorten läheisyys lyhensi niitä vielä enemmän. Kukkulalta oli melkein sama näköala kuin La Vigiestäkin: edessä Lignal, alhaalla Echellesin laaksojono ja oikealla, taustassa, alangon takana, Bourgetin järvi, Révardin vuoret, Nivoletin säännölliset pengermät. Lumi tasoitti piirteitä, kohotti alankoja, yhtäläistytti maisemaa. Illan enteet loivat siihen hienosti punertavaa värinsävyä. Se oli maisemassa kuin vilun väre iholla.
Ilma oli kylmä ja herra Roquevillard tunsi vilua ja napitti päällysnuttunsa. Nyt, kun kävely ei häntä enää lämmittänyt, palautui taas iän ja huolten paino. Miksikä oli hän noussut tälle kummulle, ja tullut katsomaan rinnettä, jossa kaadetut puut jättivät maan paljaaksi ja joka muistutti hautausmaata? Tuliko hän tänne, vastapäätä vanhaa kartanoa, jonka hän useiden vuosisatojen säilyttämisponnistusten jälkeen oli luovuttanut pois, miettimään häviötänsä ja viettämään toiveidensa hautajaisia? Laakson toisella puolella saattoi hän erottaa rakennukset ja maat, jotka perinnön kautta olivat kuuluneet hänelle. Talo, joka vielä viime vuonna oli suojaansa koonnut koko perheen,, yhtyneenä ja hilpeänä, oli nyt suljettu eikä hän enää sinne milloinkaan palaisi.
Äänettömyys ja yksinäisyys ympäröi häntä tällä raastetulla hautakummulla. Hänen ympärillään, hänen sisässään oli kuolema. Ja niinkuin voitettu päällikkö taistelun jälkeen toimittaa nimienhuudon, palautti hän yksitellen mieleensä murheensa: huolten näännyttämän ja kaataman vaimonsa; luostariin ja merten taa joutuneen, häneltä poismenneen tyttärensä Félicien; vanhemman poikansa, paremman poikansa Hubertin, nuoruutensa kukkeudessa, kaukana Ranskasta, kaukana omaisistaan poistemmatun; kotiseutua paenneen Germainen; köyhyytensä vuoksi aviottomuuteen vihkiytyneen Margueriten, ja viimeisen Roquevillardin, hänen, josta rodun tulevaisuus riippui, joka oli vankilassa häpeällisen syytteen alaisena ja jota sukutilankin uhraamisesta huolimatta saattoi uhata tuomio. Turhaan oli hän pyhittänyt kuusikymmentä vuotta perheen viljelyyn. Yhden ainoan jäsenensä hairahduksen iskemänä, kaatamana virui suku La Vigien liepeellä, niinkuin nuo rinteen lumessa värjöttävät puut. Ja mieheen, jolle luja voima ja usko lupasivat voittoa, palasi tappion häpeä.
Alakuloisuudessaan nojautui hän tammeen, ikäänkuin se olisi ollut hänen onnettomuustoverinsa. Häneltä pääsi pitkä toivottomuuden huokaus, samanlainen kuin puulta, joka yhä uusiutuvista kirveeniskuista äkkiä horjahtaa ja alkaa kaatua. Taivaalla ja maalla oli tyyni, liikkumaton väri, eikä kumpikaan kuullut hänen valitustaan. Ja hän tunsi itsensä hyljätyksi.