Kaksi kyyneltä valahti hänen poskilleen. Ne olivat miehen kyyneliä, harvinaisia ja liikuttavia, koska ne ovat nöyryyden ja heikkouden tunnustus. Vilun ilman vuoksi ne vierivät vain hitaasti, puoliksi hyhmettyneitä lämmöttömiä poskipäitä. Hän ei ajatellut, että hän itki. Hän huomasi sen vasta havaitessaan erään ihmisolennon, joka vuorostaan pyrki hitaasti rinnettä ylös. Ja jottei häntä murheen valtaamana yllätettäisi, pyyhki hän silmänsä. Tulija oli vanha vaimo, joka kulki kokoamassa kuivaneista oksista risukimppuja. Kumarassa kulkien ei tämä nähnyt kummulla seisojaa. Vasta tultuaan tammen lähelle oikaisihe hän hiukan ja havaitsi vieraan.
— Herra François, lausui hän.
— La Fauchois.
Vaimo tuli lähemmäksi, laski taakkansa maahan, mietti mitä sanoa, mutta kun ei mitään keksinyt, alkoi nyyhkyttää, ei hiljaa, vaan ääneen.
— Mitä sinä itket? kysyi herra Roquevillard.
— Teitä, herra François.
— Minuako?
— Niin.
Hän ei ollut milloinkaan uskonut surujansa muille. Hänen loitontava ylpeytensä karkoitti säälin. Mutta tämän köyhän vaimon säälittelyn hän otti vastaan ja ojensi hänelle kätensä.
— Sinä olet kuullut minun onnettomuuksistani?