— Olen, herra François.
— Kyllä… eräältä St. Cassinin mieheltä, joka tänä aamuna palasi kaupungista.
— Ah!
He vaikenivat ja La Fauchois alkoi uudelleen ääneensä valitella.
Äänetön suru ei ole rahvaan luonnon mukaista.
— Hubert-herra, niin leikkisä, niin nuorekas, ja kohtelias kaikille… Keittiöönkin tuli katselemaan ruokia ja oli niin hyväntuulinen… Entäs rouva… oli kerrassaan Jumalan pyhiä… Varmasti ne taivaaseen pääsee, herra François.
Äänettömänä seisten kadehti herra Roquevillard vainajia, jotka saivat levätä. Mutta puheliaana jatkoi La Fauchois:
— Entä Maurice-herra, tottahan se teille takaisin annetaan?
Ja melkein kuiskaten rahvaalle ominaisella oikeuden pelolla lisäsi hän:
— Se on huomenna esillä, asia.
Ja risti itsensä ikäänkuin anoen taivaan apua. Herra Roquevillardin mieleen muistui tämän vaimon tytär, joka oli tuomittu varkaudesta, ja hän tiedusteli tätä, sillä hänen kovia kokenut sydämensä ei enää tuntenut moittimista.