— Hänhän on lapsi.
— Kaunis lapsi, hurskaan äidin kasvattama. Tähän keskeyttivät puheen pienet kimakat äänet, jotka piipattivat:
— Hyvää iltaa, mummu. Hyvää iltaa, vaari. Etujoukko, Pierre ja
Adrienne, saapuivat hengästyneinä juosten tienmutkasta mäenlaelle.
He juoksivat kilpaa huolimatta rouva Roquevillardin varoituksista:
»hiljempaa, hiljempaa!», ja isoisä kaappasi heidät kiinni lennosta.
— Tiedätkö, kertoi Adrienne, joka oli sangen puhelias ja sinutteli haikailematta kaikkia, Julien jäi täti Margueriten luo ja äiti oli käskenyt hänen tulla meidän kanssamme.
Puolimäessä huuteli tulossa oleva nuorten joukko vuorostaan:
— Hyvää iltaa.
Ainoastaan Maurice ja rouva Frasne olivat liian kaukana ottaakseen osaa tähän perhetervehdykseen. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta hidastuttivat he askeliaan sitä mukaa kuin lähestyivät mäenkukkulaa, ja noudattaen tien kaikkia mutkia oli heidän onnistunut aikaansaada tuntuva välimatka, vaikka Marguerite oli monta kertaa kääntynyt heitä jouduttamaan. Kun rinteen läheisyys poisti heidän näkyvistään taustan vuoren, näkivät he herra ja rouva Roquevillardin hahmot taivasta vasten. Rouva Frasne loi kaksin-oloa pidentääkseen kumppaniinsa arvoituksellisen katseen.
— Teidän isänne, sanoi hän, on varmaan ollut teitä kauniimpi.
Ja hän lisäsi aivan hiljaa, kuin itsekseen:
— Hän on mies, joka tietää mitä tahtoo.