— Ota, sanon minä.
— Herra François, nythän ei La Vigie enää ole teidän, mikäli kerrotaan.
Asianajajan otsa synkkeni.
— Ei, La Vigie ei ole enää minun. Ota kuitenkin minun mielikseni.
Vaimo ymmärsi loukkaavansa kieltämällä ja ojensi kätensä. Hän läksi sitten kulkemaan rinnettä alas notkistaen polviansa joka askeleella, jottei luiskahtaisi. Herra Roquevillard katseli poistuvaa, joka yhä pieneni, kunnes näkyi vain musta pilkku laakson pohjalla. Hän oli jälleen yksin, mutta muuttuneena. Tuo köyhä vaimo oli satakertaisesti maksanut takaisin sen rohkaisun, jonka hän viime vuonna viininkorjuun aikana lienee itse saattanut saada.
Oli jo tullut ilta. Liikkumattomaan ja ikäänkuin lumen alle jähmettyneeseen luontoon ilmaantui tuo juhlallinen ja salaperäinen hartaus, joka tuntuu vähää ennen päivän pakenemista. Vuorten piirteet sulautuvat vaalean taivaan reunaan. Ei mikään häirinnyt hiljaisuutta, joka äänettömyydessään oli vaikuttavampi kuin myrskyn pauhina.
Kukkulan juurella solisi pieni puro ohuen jääriitteen alla, joka särkyneiltä kohdiltaan alkoi uudelleen riittyä. Maa oli haudattu lumen valkeuteen niinkuin jalokivi pumpuliin.
Herra Roquevillard katseli suljettua, autiota, isäntäsukunsa orvoksi jättämää La Vigietä. Nyt tämä näky kiinnitti, innostutti häntä. La Fauchois oli herättänyt hänessä taistelun vaiston, karkoittanut hänestä epätoivon. Perheenpäämies työnsi syrjään surun ajatellakseen lasta, josta hänen oli huolehdittava. Hän etsi keinoa millä hänet varmasti pelastaisi. Mutta hänen katseensa, joka oli pyytävä kuin rukous, kohtasi vain tuon kylmän ja julman kuolinvaipan, selkeän ja sanattoman avaruuden, jolla ei ole ainoatakaan elämän vuodenaikain ja kevään, kesän, jopa syksynkin lausumista sanoista. Kuinkapa puolustaa poikaansa ainoastaan entisyydellä? Mitä apua odottaa hyljätyltä maalta, hautaan astuneelta suvulta? Ja ääneen toisti hän sanat, jotka herra Bastard oli lausunut ilmoittaessaan että syytetty kieltäytyi keskustelemastakaan syytöksestä:
— Eihän voi puolustaa vainajilla.
Aurinko, joka kosketti harjalinjaa, loi viimeistä valoaan. Vuorten rinteille kasaantunut lumi näytti värisevän sen heijettä, ja punertui ikäänkuin tainnoksista heräten. Kuollut näköpiiri virkosi valosta. Äänettömänä ja puhtaana suostui se tuntemaan elämää ja sitä ilmaisemaan. Väräjöivä maa erottui selvästi taivaasta, jonka vaalea sini sai tuhannen vivahdetta, joiden pääsävynä oli kulta. Ja lähempänä heijasti puita ja pensaita peittävä huurre iltaruskon säteitä, niinkuin kristallit, jotka monistavat kynttiläkruunun valoa.