Katse La Vigietä kohti totesi herra Roquevillard tämän ylösnousemuksen ilmiön. Luonto syntyi uudelleen muutamiksi hetkiksi illan hyväilyjä varten. Veri elehti uudelleen sen marmorikasvoilla. Nyt erotti entinen omistaja yksitoikkoisesti valkoisen maiseman asemesta viinitarhojen sarjan kukkulan huippurinteellä, jonne auringonsäteet sattuivat melkein vaakasuorasti, tunsi jälleen kunkin eri pellon ja paikan, ja tuolla täällä puut — korkeat poppelit tyyninä ja ylväinä kuin suorarunkoiset palmut, laajaoksaiset lehmukset, soijat koivut, täyteläiset kastanjat, herkät hedelmäpuut, oksat vankina, mutta kuitenkin taitavina suorittamaan tehtäväänsä — nuo äsken nimettömiksi häipyneet puut näyttivät hänestä astuvan esiin henkilökohtaisina yksilöinä.
Eikä hän tuntenut enää yksinäisyyttä, sillä hän tiesi näiden haamujen nimetkin. Tuntien yhä suurempaa liikutusta kutsui hän esiin vuorotellen kaikki polvet, jotka olivat raivanneet nuo maat, rakentaneet tuon talon ja kartanon, luoneet tämän suurtilan, vanhimman maalaisen ensimmäisestä työmekosta alkaen Savoijin Senaatin toogiin saakka, hänen omaan asianajajavaippaansa asti. Aukeama hänen edessään aina sille korkealle paikalle saakka, missä hän itse seisoi, oli miehitetty kuin linnoitus, täynnä hänen esisukuansa, joka vehnän, rukiin, kauran ja hedelmäpuu- ja viinitarhojen ohella oli tähän maankolkkaan istuttanut rehellisyyden, kunnian, rohkeuden, jalouden perimystavat. Ja niinkuin kartanon maantuotteet olivat kauas levittäneet niiden mainetta, olivat nämä perimykset levinneet kaupunkiin, jota tuolla alhaalla, vuoripiirin taustassa, varjo alkoi häivyttää, maakuntaan, jota ne olivat palvelleet, suojelleet, jopa muutamina historiallisina hetkinä mainehittaneet, aina koko maahan saakka, jonka voiman on luonut juuri tämmöisten sukujen jatkuvaisuus ja kestävyys.
Hän toisti uudelleen:
»Ei vainajilla puolustella.»
Mutta lisäsi samassa:
»Vainajilla ei, mutta elävillä. He ovat täällä kaikki. Ei ketään puutu nimenhuudosta. Maa on auennut antaakseen heille tilaa tulla. Minä astun poikki tuon alhon, joka meitä erottaa. Minä tahdon jälleen yhtyä heihin.»
Ja hän mittasi alhon syvännettä, ikäänkuin kaikki nämä haamut olisivat olleet siellä koolla.
Varjo valtasi luonnon. Koko aukeama oli jo sen vallassa. Se kohosi. Vuoret vielä vastustivat sitä, ja varsinkin pengermäinen Nivolet, joka vastapäätä auringonlaskua keräsi sen koko hehkunan ja jonka punainen ja sinipunerva lumi näytti kuumalta kuin sulamassa oleva metalli.
Hartiat kumarassa seurasi herra Roquevillard tätä menoa. Ja äkkiä vavahti koko hänen olemuksensa. Varjon mukana nousivat myöskin varjot, kaikki varjot. Ne olivat jättäneet La Vigien, ne tulivat. Nehän hän taannoin juuri oli nähnyt koolla alhon pohjalla. He tulivat tuomaan hänelle läsnäoloansa, apuansa, todistustansa. Heitä oli kaikilla kaltailla. Se oli kuin armeija, joka kokoontui tammen juurella seisovan päällikkönsä ympärille. Ja kun koko armeija oli koolla, käsitti hän kuka hänelle takaa voiton.
»Me olemme tehneet työtä, rakastaneet, taistelleet, kärsineet, emme mieskohtaisissa pyyteissä, niiden pyrkimysperien vuoksi mitä mikin meistä on saavuttanut tai ollut saavuttamatta, vaan pysyväisempää päämaalia varten, joka on sukua silmälläpitäen sivuuttanut meidät. Mitä me olemme saaneet kokoon yhteistä varaa, sen olemme uskoneet sinulle, sinun viedä sitä edelleen. Se ei ole La Vigie. Maata saa työllä ja toimeliaisuudella. Meidän sukumme sielu se on, joka on sinussa. Sen puolustamisen me uskomme sinulle. Mitä puhuit sinä epätoivossasi yksinäisyydestä ja kuolemasta? Yksinäisyydestäkö? Laske meidät ja sano meille mistä tulet. Kuolemastako? Perhehän on kuoleman kumous. Koska sinä elät, olemme me kaikki elossa. Ja kun sinä vuorostasi tulet meidän joukkoomme, sinä elät edelleen, täytyy sinun elää edelleen jälkeläisissäsi. Katso: tällä ratkaisevalla hetkellä olemme me kaikki täällä. Kirvoita huolesi, niinkuin me olemme kirvoittaneet kiven haudoiltamme. Sinulle, kuuletko, on varattu kunnia olla viimeisen Roquevillardin puolustaja, pelastaja. Sinä puhut meidän nimessämme. Tehtäväsi täytettyäsi voit liittyä meihin Jumalan rauhassa…»