Herra Roquevillard nojasi kädellään tammeen. Varjo saavutti Nivoletin jonka ylin penger vielä välkähteli ennen sammumistaan. Silloin tunsi hän suuren sisäisen rauhan ja otti vastaan tehtävän, jonka hänelle antoi menneisyys.
»Maurice, sinun puolustajasi olen minä… Enkä minä lausu rouva Frasnen nimeä.»
Kun hän lähti puun luota, katseli hän sen ympäristöä:
»Tänne», ajatteli hän, »rakennan minä uudelleen… Minä taikka minun poikani.»
V.
MARGUERITEN KIHLAUS.
Hubertin kuolema oli järkyttänyt Mauricea ja masentanut ylpeyden, joka vielä erotti häntä perheestä. Marguerite palasi saattamasta hänelle surusanomaa vankilaan. Kadulla kulki hän mitään näkemättä suruunsa sulkeutuneena. Ovella kysyi hän palvelijattareltaan:
— Onko herra tullut kotiin?
Naisella on useammin kuin miehellä henkistä surua vastaan sellainen vastustusvoima, joka suruun vaipumisen sijasta sallii heidän vielä lohduttaa, ja Marguerite riensi veljensä luota tukemaan isäänsä.
— Ei vielä, neiti, vastattiin hänelle. Marguerite hämmästyi ja tuli levottomaksi: