— Sitä minä ajattelinkin, neiti. Hän vain ei tahtonut lähteä. Hänellä on asiaa neidille.
Marguerite astui saliin vastahakoisesti hattu päässä ja suruharso silmillä saattaakseen kutsumattoman vieraan lähtemään. Siellä oli Raymond Bercy. Yhtä liikutettuna kuin Margueritekin, lausui hän:
— Neiti…
Marguerite näytti aikovan poistua, mutta hämmästyneenä ja rukoilevalla äänellä koetti Raymond häntä pidättää:
— Neiti Marguerite antakaa anteeksi, että olen tullut. Minä kuulin eilen illalla teidän onnettomuudestanne. Niinpä…
— Herra, sanoi hän astuen eteenpäin.
Tämä ainoa vakaasti lausuttu sana karkoitti vieraan loitolle ja kielsi häneltä säälimisen oikeuden. Niinkuin isänsäkin torjui Marguerite säälittelyn. Hämmentyneenä painoi hänen entinen sulhasensa päänsä alas ja vaikeni. Leppeämmin lausui neito:
Isien perintö — 10
— Miksikä, hyvä herra, tahdotte tavata minua… tänään?
Raymond katsahti häneen ja huokasi, nöyrästi anoen suopeutta: