— Koska huomenna olisi liian myöhäistä.
— Liian myöhäistä? Huomenna? Onko teillä jotakin minulle sanomista?
Koskeeko se Mauricea?
Itsensä unohtaen ei Marguerite ajatellutkaan, että kysymys saattoi olla hänestä itsestään. Olivathan kaikki siteet Raymondin ja hänen välillään katkaistut vuosi sitten, siitä päivästä alkaen, jolloin Raymond äitinsä rouva Bercyn luona ei ollut kaihtanut kihlauksensa purkamista puolustaakseen hänen nimensä kunniaa. Sulhanen ei ollut yrittänytkään saavuttaa uudestaan hänen suosiotaan ja lupaustaan. Tapahtumat olivat vyöryneet kuin myrsky: herra Frasnen ilmianto, rouva Roquevillardin kuolema, Mauricen tuomitseminen poissaolevana, perheen häpeä ja häviö, ja, kohtalon viimeisenä kovuutena, vanhemman pojan, tulevaisuuden varamiehen, menetys. Siinä oli enemmän kuin tarvittiin seikkoja selittämään hylkäämistä, kaihtamista, unohtamista. Onnettomuuden erioikeutuksiahan on eristäminen. Yksinäisyydessä oli Marguerite niellyt kyyneleensä ja surunsa. Saineesti tyhjentänyt katkeruuden kalkin sitä jakamatta. Millä oikeudella tuli tuo nyt tuomaan hänelle hyödytöntä läsnäoloansa ja meltoa myötätuntoansa? Mutta epäilemättä aiheutti hänen tulonsa joku toinen syy. Kenties tiesi hän jotakin, joka saattoi koskea syytetyn puolustamista. Tämän nojalla ja ainoastaan tämän nojalla antoi Marguerite anteeksi, että Raymond oli murtanut salvan ja tunkeutunut taloon.
Raymond ei kiirehtinyt selityksen antamista. Näkyvästi oli hän suuren sisäisen hämmennyksen vallassa.
— Puhukaa, herra.
Ääni kalvaana vastasi hän:
— Ei se koske Mauricea.
— Mitä sitten?
Marguerite astui askeleen eteenpäin ja työnsi syrjään harsonsa, joka häiritsi hänen liikkeitään ja teki hänen kasvonsa epämääräisiksi. Näin lähestyessään suorana ja ankarana näytti hän Raymondista vielä kaukaisemmalta. Mustan puvun ja päähineen välillä olivat hänen kasvonsa niin kalpeat — silmien katse murhaavana ja huulet ohuina kuin punainen viiva — että Raymondin, joka nyt tunsi hänet kaukaiseksi ja surulliseksi ja pelkäsi, ettei voisi häntä taivuttaa, mutta joka halusi kiihkeästi antaa hänelle hartaan hellyytensä apua, täytyi pidättää kyyneleitään ja koota kaikki rohkeutensa päästäkseen alkamaan. Ensin hän sopersi, sitten ääni vähitellen varmeni:
— Neiti, kuulkaa minua. Teidän pitää kuulla minua. Sitten te ymmärrätte minut ja annatte minulle anteeksi. Minun täytyi puhua teille, puhua vielä tänään. Minä käsitän surunne, minä otan siihen osaa. Älkää vastustako, minä pyydän. Te ette voi estää minua tuntemasta omaa tuskaanne. Minä olen kärsinyt, minäkin, siitä päivästä alkaen… Ja oma kärsimykseni on opettanut minua paremmin ymmärtämään toisten huolta. Minä rakastin teitä. Ah, älkää keskeyttäkö. Antakaa minun puhua loppuun. Niin, minä rakastin teitä. Kuvittelin tulevaisuuttani vain teihin liittyväksi. Mutta kohtasin kotonani vastarintaa, paljon esteitä… teidän veljenne vuoksi. Äitini, joka pohjaltaan on niin hyvä, on heikko kaikkien ennakkoluulojen suhteen. Isäni ajatteli menestymistäni. Hän on tiedemies, hän elää työhuoneessaan tai potilaidensa vieressä. Kotona hän ei määrää. Ja minä… Ah; ei, en tahdo jatkaa toisten syyttämistä oman syyllisyyteni lieventämiseksi. Minä olen ollut raukkamainen, inhoittavan raukkamainen. Mutta olen saanut siitä rankaisunkin. En ole puolustanut, minussa ei ole ollut miestä teitä puolustamaan.