Moneen kertaa oli Marguerite liikkeillään yrittänyt häntä keskeyttää. Pystynä ja tietämättään halveksuvana katsoi hän puhujaa suoraan silmiin. Hänessä esiintyi Roquevillardeille ominainen ylemmyyden ilme, joka heille oli hankkinut niin paljon vihollisia. Mutta sitä lievensi silmien verhottu surumielisyys ja salaperäinen sävy, jonka hän oli perinyt äidiltään:
— En ole pyytänyt teitä puolustamaan itseäni, sanoi hän yksinkertaisesti.
— Se on totta, Marguerite…
Raymond unohti kiihdyksissään kohteliaisuuden muodot ja puhutteli
Margueritea, kuten ennen, jolloin hän oli hänen sulhasensa.
— Mutta myöskin, lisäsi Raymond, tahdoin siitä teidän nuhteitanne.
— Minä en nuhtele ketään, herra.
— Te haavoititte minua niin syvälti pelkällä katseellanne sinä päivänä, jolloin puritte kihlauksen. Te olitte niin kova…
— Kovako, minä?
Marguerite lausui nämä kaksi sanaa melkein puoliääneen pitäen vastausta hyödyttömänä ja sisällisesti kuohuksissaan tällaisesta vääryydestä.
— Niin, jatkoi toinen, minä en silloin ymmärtänyt, että onnettomuudessa käy oleminen ylpeä. Minä tuomitsin teitä, mutta sydämeni oli pakahtunut. Ja minä syytin teitä sen sijaan että olisin myöntänyt omien epäilysteni, pelkoni kurjuuden ja halpa-arvoisen huolehtimiseni yleisestä mielipiteestä. Minä olen muuttunut, vakuutan sen teille. Nyt ihailen, kunnioitan, jumaloin teitä. Niin. Älkää sanoko mitään, antakaa minun puhua loppuun. Minä olen koettanut unohtaa teidät. Vanhempani ovat tahtoneet naittaa minua muuanne. Minä en ole voinut. Minä en rakasta, en voisi rakastaa ketään muuta kuin teitä.