— Minä pyydän, herra.
— Se vähä hyvä, mitä voinen tehdä, se on teidän ansiotanne. Vähitellen pyrin kohoamaan aina teidän tasollenne saakka. Minun kaltaiseni miehet, kaikki miehet hoippuvat hyvän ja pahan, antaumisen ja itsekkyyden välillä. He eivät tule ajatelleeksi, he ovat elämän keskinkertaisuuden lumoissa. Mutta joskus riittää vain vavahdus heitä herättämään. Teidän rakkautenne on minulle antanut tämän vihlauksen, Marguerite.
Hän pysähtyi odottaen yhtä toivon sanaa. Marguerite loi silmänsä alas ja harso, jota hän ei enää pitänyt kiinni, valahti hänen olkapäälleen heittäen varjoa sille puolen kasvoja. Raymond lausui kuin rukouksena:
— Marguerite, antakaa minulle sananne takaisin. Suostukaa tulemaan vaimokseni… Minä rakastan teitä. Kaiken surunne tähden rakastan teitä sitä enemmän.
Hän näki tytön värähtävän, mutta epäröimättä tämä sittenkin vastasi:
— Se on mahdotonta. Älkää pyytäkö minulta sitä.
Ymmälle joutuneena tästä hylkäyksestä, kun jokin turhamielisyyden jäte hänessä vielä puhui hänen menettelynsä jalomielisyydestä, parahti hän kuin hätähuudon päästäen:
— Se on minun elämäni onni. Enkö saisi sitä teiltä pyytää.
Silloin astui Marguerite aivan hänen luokseen ja lausui erikoinen sulo äänessään:
— Toinen nainen on antava teille tämän onnen. Minä olen siitä varma.
Minä toivotan sitä teille.