— Minun silmissäni ei ole toista naista kuin te.
— Ei, ei, se on mahdotonta. Älkää kiusatko minua.
— Mahdotonta, miksi, Marguerite? Miksikä masentaa minua? Te ette rakasta minua. Kerran kenties onnistuu minun saavuttaa rakkautenne. Te pudistatte päätänne? Oi, hyvä Jumala, karkoitatteko minut edes syytä sanomatta?
Marguerite näytti etsivän, epäröivän ja tekevän päätöksen. Levottomana vaani toinen vastausta:
— Minä en ole enää sama nuori tyttö kuin vuosi sitten.
— Minä en ymmärrä.
— Minulla ei ole enää myötäjäisiä.
— Sekö se oli? Marguerite, minä en sentään ansaitse, että kohtelette minua tuolla tavoin. Teissä, teidän silmissänne on ikäänkuin säteilevää elämän kirkkautta. Teitä katsoessani tunnen rohkeutta ja halua hyvään ja kaikkien niiden turhien tyydytysten halveksumista ja unohdusta, joita aineelliset edut voivat antaa. Mitä on omaisuus siihen verrattuna mitä te minulle antaisitte ja mikä voisi olla minun voimani?
— Ja jos huomenna…
Kun hän ei jatkanut loppuun lausettaan, toisti nuorukainen: