— Jos huomenna?
— Jos vielä suurempi onnettomuus kohtaa meitä huomenna, jos huomenna veljeni Maurice tuomitaan?
— Minä olen tullut tänään juuri sen vaaran vuoksi. Minä tahdoin pyytää kunniaa saada huomenna istua oikeudessa isänne rinnalla hänen poikanansa. Sentähden minun täytyi tavata teidät tänään.
— Ah! huudahti Marguerite hämmästyneenä.
Tästä ainoasta huudahduksesta huomasi nuorukainen, että välinpitämättömyys, jota Marguerite oli hänelle osoittanut, vihdoinkin hälveni. Noilla kalvailla kasvoilla, joiden jokaista ilmettä hän seurasi, oli hän äkkiä havainnut myötätuntoa, kiitollisuutta, ehkäpä vielä enemmänkin. Siinä oli onnea, epämääräistä, verhonalaista, mutta todellista. Ja tämä huomio sylkähdytti hänen sydäntään.
Marguerite lujitti häntä tässä toivossa ojentaen kättänsä:
— Minä kiitän teitä, Raymond, sanoi hän arastelematta kutsuen häntä etunimeltään, kuten muinoin. Minä olen liikutettu, syvästi liikutettu.
Raymond ei ollut odottanut juuri niitä sanoja. Hän arveli Margueriten olevan levottomassa, rukoilevassa hurmiossa. Kun tämä vaikeni, lausui hän arastellen:
— Miksikä kiittää minua, kun teitä rakastan. Minusta näyttää, että kun teitä rakastaa, on suurempiarvoinen…
Ja hän lisäsi kuin huokauksena: