— Marguerite, tulettehan toki vaimokseni? Hän luki sääliä ja tuskaa kauniilta kasvoilta, joilta veri oli paennut.
— Raymond, minä en voi.
— Ettekö voi? Silloin… silloin te rakastatte toista.
— Oi, ystäväni!
— Niin, te rakastatte toista. Toista, joka ei ole ollut raukkamainen niinkuin minä, joka on osannut arvata, ymmärtää, ansaita teidät, kun minä hukkasin onneni kelvottomuuttani. Se on oikeus ja kohtuus, mutta se koskee, kun rakastaa.
Ja hän purskahti sydäntävihlovaan itkuun.
— Raymond, lausui Marguerite vavisten. Minä pyydän, älkää puhuko noin.
— En minä teitä syytä. Minähän syypää olen. Ja teidän onnenne on minulle rakkaampi kuin omani.
— Raymond, kuulkaa minua.
Voitettuna, raukeana oli Raymond istuutunut nojatuoliin eikä ujostellut, pää käsien varassa itkien näyttämästä heikkouttansa. Nopealla liikkeellä poisti Marguerite päähineensä, niinkuin sairaanhoitajatar riisuu turhat vaatteet voidakseen paremmin suorittaa tehtäviänsä, ja tarttuen hänen käsiinsä, riisti niiltä vallan.