- Katsokaa minua.
Hän komensi, ei isänsä käskevällä tavalla, vaan kiehtovalla sulolla. Hän ei enää peittänyt tunteitansa, ei pysytellyt enää puolustuskannalla, vaan tuli nuorukaisen luo, luontevan koruttomasti. Konemaisesti noudatti Raymond hänen tahtoansa ja totteli. Heti Margueriteen katsahdettuaan hän todellakin lakkasi vaikeroimasta. Tyttö oli kuin toiseksi taiottu. Tenhoutunut katse näytti kirkastavan hänen kalpeuttaan. Hän heijasti yli-inhimillistä ilmettä, niiden ilmettä, jotka voitettuaan innon ja kiihkon myrskyt, ovat löytäneet rauhan. Hänen kasvoillaan asui elävänä sama seesteisyys kuin kuolleilla, jotka ovat nukkuneet Herrassa. Hänen verettömillä poskillaan, hänen häikäisevissä silmissään ei ollut enää surun sirua, mutta syvä, muuttumaton, melkein pöyristyttävä tyyneys.
— Marguerite, mikä teidän on? lausui Raymond hätääntyneenä, ikäänkuin kumppani, joka koettaa huudolla pidättää toveriansa syöksymästä kuiluun.
Marguerite toisti:
— Raymond, kuulkaa minua. Niin, minä rakastan toista…
— Ah! tiesinhän sen.
— Toista, jolle te ette voi olla lemmenkade. Minä en mene naimisiin, minä en tule olemaan kenenkään vaimo. Minä seuraan toista kutsumusta. Mutta minä olen niin epävalmis, että äsken, kun te puhuitte minulle, tunsin ylpeyttä. Minä olen vieläkin ylpeä. Se on minun vikojani. Mutta meitä on koeteltu niin paljon, että täytyy hiukan oikaista itseänsä.
Hieno hymynväre piirtyi hänen suupieleensä sitten häipyäkseen, ikäänkuin ollakseen häiritsemättä liikkumattomien piirteiden puhtautta. Kun Raymond Margueriten salaperäisen tenhovoiman lumoissa vaikeni, jatkoi tämä:
— En, minä en unhoita, että te valitsitte suurimman raskautukseni hetken tullaksenne luokseni.
Raymond vaikeroi kuin lapsi: