— Minähän rakastan teitä.
— Minua ei tule enää rakastaa, Raymond. Minä olen jo noudattanut toista kutsua ennenkuin te tulitte. Sanon teille salaisuuden, jota ei kukaan vielä tiedä, ei edes isäni. Uskon sen teille, epäröimättä. Älkää puhuko siitä muille, minun tähteni. Kun menetin äitini, lupasin Jumalalle täyttää hänen paikkansa meidän kotilietemme ääressä, jota onnettomuus oli raastanut.
— Ettekö te ole täyttänyt tehtäväänne?
— Se ei ole päättynyt vielä.
— Estääkö avio teitä sitä täyttämästä? Mehän jäisimme Chambéryyn.
— Ei voi antautua puolittain, Raymond. Minä olen luopunut omakohtaisesta onnestani. Ja siitä päivästä, jona siitä luovuin, olen tuntenut suurta voimaa.
Kiihkopuuskan tempaamana vastusti Raymond:
— Sehän on silkkaa hulluutta, Marguerite. Teillä ei ole oikeutta näin unohtaa itseänne. Isänne jälkeen jäätte te elämään. Veljenne on huomenna vapaa ja luo elämänsä ilman teitä. Mihinkä te, ypöyksinänne? Miksikä siis uhraatte itsenne turhien mielialojen tähden?
— Isäni on saanut iskun sydämeensä. Veljeni on yhä vaarassa. Älkää riistäkö minulta suurta osaa rohkeudestani sanomalla, että olen heille tarpeeton.
Raymond luopui taistelusta. Vaisto, jonka hän vielä enemmän Margueriten ilmeestä kuin hänen sanoistaan, ilmoitti hänen tappionsa. Mutta hän koetti yhtäkaikki vielä työntää sitä edes tuonnemmaksi ja heltyneellä ja aralla äänellä pyysi hän lykkäystä.