— Entä jos minä odottaisin teitä, hylkäisittekö te? Jos pysyisin teille uskollisena, kunnes perhetehtävänne on täytetty, suostuisitteko tulemaan minulle? Minä rakastan teitä siksi paljon, että osaisin kyllä odottaa ennemmin kuin menettää. Se olisi kovaa, mutta suloista samalla. Tahdotteko?
Tästä sankarillisesta ja romanttisesta ehdotuksesta lakkasivat Margueriten silmät hetkeksi säteilemästä. Kosija luuli jo hänen alkavan taipua, mutta tytön vastauksen ensimmäiset sanat haihduttivat tämän uudenkin toivon:
— Ei, Raymond, minä en tule milloinkaan perustamaan tulevaisuuttani teidän surullenne. Se on mahdotonta. Te ette ole minua vielä täysin ymmärtänyt. Minä olen antautunut Jumalalle. Älkää koettakokaan minua palauttaa.
— Ah, Marguerite!
— Jumalalle antauminen on antaumista kaikille kärsiville.
— Nyt ymmärrän. Te aiotte mennä luostariin.
— En tiedä vielä. On monta tapaa palvella Jumalaa. Älkää kertoko kellekään, mitä teille nyt olen puhunut. Te itkette. Älkää itkekö, Raymond. Jumala on lohduttava niinkuin hän on lohduttanut minua.
— Ei, ei minua.
Ja hän kysyi nyyhkytysten välissä:
— Mitä aiotte tehdä?