— Niin kauan kun isäni elää, minä tuen häntä. Niinkauan kuin Maurice tarvitsee minua, autan häntä. Äitini kuolinvuoteella olen sen luvannut. Sen jälkeen pyhitän voimani onnettomille, vanhuksille tai ehkä lapsille, joilla ei ole vanhempia. Kenties pidän täällä koulua köyhille lapsille. En tiedä. En voi tietää. Ei pidä liiaksi määrätä tulevaisuutta. Se tulee itsestään. No nähkää: nyt tunnette kaikki minun salaisuuteni.
— Entäs minä, lausui Raymond, mitä tulee minusta? Te ajattelette kaikkia onnettomia ja unohdatte minut.
— Raymond!
— Minä olen onnettomista onnettomin. He eivät ainakaan ole itse astuneet oman onnensa tielle, mutta minä olen suistunut korkealta.
— Ei, älkää sitä surko. Minä en ollut määrätty avioon. Jumala on sen minulle ilmaissut, vaikka vähän kovanlaisella tavalla. Teille hän epäilemättä on varannut toisen vaimon, joka on tekevä teidät onnellisemmaksi.
— Te ette ole kenenkään toisen naisen kaltainen, Marguerite. Te ette ole niitä, joita voi unohtaa. Te ette ole niitä, joiden paikan voi täyttää.
Iltaa myöten oli sali pimentynyt. Ja tässä puolipimeässä, johon mustan puvun piirteet alkoivat sulautua, olivat nuoren neidon kuultavat kasvot viimeisenä valona. Mutta tämä valo ei elävöittänyt piirteiden puhtautta ja kalpeutta. Oli melkein kuin poskea koskettaessa olisi voinut pelätä tuntevansa elämän lämmön sijasta marmorin kylmyyttä.
— Ei, ei, sanoi Marguerite, te unohdatte minut. Se on tarpeellista, ja lisäksi minä toivon sitä.
Raymond katsoi tyttöä alakuloisena, niinkuin vaeltaja katsoo kukkulaa, jota hän ei voi saavuttaa.
— Te ette voi mitään minun muistilleni.