— Niinpä muistelkaa minua ilman katkeruutta, niinkuin kadotettua sisarta.
— Ei, Marguerite, ei ilman katkeruutta. Te olitte nostattanut minun ajatustani, sydäntäni. Nyt minä putoan takaisin.
Margueritea liikuttivat nämä sanat, ja vakaalla, melkein juhlallisella äänellä hän vastasi:
— Jos te olette minua rakastanut, Raymond, jos te olette minua todenteolla rakastanut, niin antakaa minulle ylimmäksi ilokseni tieto, että minun kutsumukseni ei teidänkään suhteenne ole ollut hyödytön. Te ette voi kieltoni vuoksi olla epätoivoinen: se ei koske teitä. Se ei voi teitä haavoittaa eikä pienentää. Minun muistoni tulee olla teille suloinen eikä se saa vahingoittaa teidän elämäänne. Sillä minä olen rakastanut teitä, ystäväni. Rauhassa minä näin hääpäivämme lähestyvän. Ja rauha, se on sielun luottamus, se on tulevaisuuden turvallisuus. Odottamaton myrsky erotti meidät. Siinä minä tunsin Jumalan kutsumuksen. Jos hän ei tahtonut, että minä toisin teille onnen, jos hän on koetellut teitä vuorostanne, antakaa minun uskoa, että tämä koettelemuskin vielä teitä vahvistaa, suurentaa, jalostaa. Jos, niin perin vähäpätöinen kuin lienenkin, minä olen joutunut edistämään teidän nousentaanne, älkää sanoko minulle, että te vaivutte takaisin. Minä olen rukoileva paljon teidän puolestanne.
Pyytelynsä haltioimana ei neito havainnut, että Raymond oli hiljaisesti polvistunut hänen eteensä, mutta hän tunsi äkkiä nuoren miehen huulet kädellään:
— Mitä teette, Raymond? Nouskaa, pyydän. Neito katsoi nuorta miestä, joka oli hänen jalkainsa juuressa, ja hämmästyi sitä olennan muutosta, mikä tässä oli tapahtunut. Raymond ei enää ollut kiusaantunut ja tuskainen, ainoastaan vakava ja surumielinen. Hän oli tahtomattaan alistunut sen varmuuden ja tyyneyden vaikutuksen alle, joka uskolla on ulkoisiinkin.
— Minä en ollut ansainnut teitä, lausui hän. Mutta rakastin teitä hyvin paljon.
— Nouskaa, minä pyydän.
Ja noustuaan lausui hän viimeisenä kiittelynään:
— Ei yksikään mies olisi ansainnut teitä. Se on minun lohdutukseni.