Marguerite käänsi päätään kuin torjuakseen ylistelyt:
— Ei, ystäväni, älkää puhuko minulle enää sillä tavoin.
Uhri oli täytetty. He tunsivat sen miltei ruumiillisena tuntuna ja vaikenivat molemmat. Tämän painostavan, haikeutta raskaan äänettömyyden aikana astui palvelijatar huoneeseen, joka oli melkein pilkko pimeä. Tulijan oli vaikea erottaa emäntäänsä, jonka hahmo häipyi pimeyteen.
— Neiti, kutsui palvelijatar.
— Mitä, Mélanie?
— Ne herrat ovat tulleet.
— Ah. Olettehan saattanut heidät herran huoneeseen?
— Olen, neiti.
— Eikö herra vielä ole palannut?
— Ei ole, neiti.