— Pyytäkää heitä odottamaan muutamia hetkiä. Herra tulee pian.
Tämä selittämätön viipyminen kävi huolettavaksi. Raymond Bercy aavisti, että Margueriten ajatus loittoni hänestä.
»Jo! nyt!» mietti hän.
Vielä äsken sentään, kun Marguerite hellävaroen hylkäsi hänen rakkautensa, oli hän ollut hänen ajatustensa ja sydämensä sisällyksenä. Murhekin, jonka Marguerite hänelle tuotti, toi häntä tyttöä lähemmäksi, oli hänelle rakas, koska se tuli juuri häneltä. Hän katsoi muinaista morsiantaan viimeisen kerran, suruisin ilmein, ikäänkuin mitatakseen menetyksensä suuruutta ja poistaakseen sen polttomerkin muististansa. Ja tehden ratkaisevan päätöksen, lausui hän:
— Hyvästi, Marguerite. Marguerite ojensi hänelle kätensä.
— Hyvästi, ystäväni. Menkää rauhassa. Minä liitän jokapäiväisessä rukouksessa teidän nimenne perheenjäsenten nimiin. Sallittehan?
— Kiitoksia. Minä olin saavuttanut suuren toivon ja olen itse sen murskannut.
Vakaalla äänellä vastasi Marguerite:
— Jumala on niin tahtonut, emmekä me. Jumala teitä varjelkoon.
Raymond kumarsi ja lähti. Yksin jäätyään painoi neito päätään käsiänsä vastaan, mutta oikaisihe sitten. Hän meni isänsä työhuoneeseen, missä hän pyysi odottavia herroja vartomaan muutamia minuutteja vielä; sitten, kun levottomuus alkoi häntä yhä enemmän ahdistaa, valmistautui hän lähtemään ulos, kun hän kuuli avainta käännettävän lukossa. Hän riensi ovelle: