— Isä, siinähän te vihdoinkin olette.
Herra Roquevillard, joka oli kävellyt ripeästi, kuivasi pakkasesta huolimatta hikistä otsaansa.
— Marguerite. Ovatko herrat tulleet?
— He odottavat teitä.
— Hyvä, minä menen.
He seisoivat vastakkain valaistussa eteisessä. Erittyään raskautettuina ja huolestuneina hämmästyi kumpikin nähdessään toisen kasvoilla jonkinlaista murheesta ja pelosta voitokasta kirkkautta, luottamuksen antamaa henkistä seestymistä. Toinen oli kuullut entisyyden kutsun, sukupolvien pysyvästä taustasta tulleen, ja toinen Jumalan äänen.
VI.
PUOLUSTAJA.
Kun herra Roquevillard astui työhuoneeseensa kuin tuulenpuuska, nousivat hänen molemmat virkaveljensä heti häntä vastaanottamaan keskeyttäen keskustelunsa. He eivät voineet peittää hämmästystään huomatessaan vanhimman poikansa kuoleman johdosta epätoivoon vaipuneen miehen sijasta entisen Roquevillardin, miehen, jota oikeudessa pelättiin, jota kutsuttiin vaikeisiin ja myrskyisiin neuvotteluihin hänen arvostelunsa täsmällisyyden ja hänen lausuntonsa arvon vuoksi samalla kuin vain vastahakoisesti siedettiin hänen määräävää luonnettansa ja läpitunkevaa katsettansa.
— Herrat joutuivat odottamaan, lausui hän luontevasti ilman enempiä selittelyitä.