— Te!
— Tekö!
Näistä kahdesta huudahduksesta ilmeni hämmästystä ja ärtyisyyttä. Herra Hamel katsahti vanhaan asetoveriinsa haalistuneilla silmillään, joista elämän liekki kajasti vain väräjävänä, mutta niin puhtaana vielä, kun taas herra Bastard tyytymättömänä päätökseen, joka riisti häneltä huomiota herättävän jutun ja mainetta lisäävän puolustustilaisuuden, unohti asian erikoisuuden ja tällä hetkellä alakynnessä olevan suvun onnettomuudet, ajatellen vain mieskohtaista menestystään, saalista, joka häneltä ilman muuta riistettiin.
Herra Roquevillard puhui kohteliaan, mutta komentamaan tottuneen päällikön tavoin.
— Niin, minä. Minä vaadin poikaani niin tarmokkaasti, että hänet minulle annetaan. Poikaa ei kielletä isältään.
Näin saneltuaan, ikäänkuin lausuttuaan päiväkäskyssä taistelun ohjeet, hän samalla heti koetti varmistaa liittolaisiansa taitavasti, sillä hän osasi sovittaa käskevän tapansa ihmisiä johtavaan taitoon. Kun hän oli varma esimiehen avusta, kohdisti hän ponnistuksensa erikoisesti herra Bastardiin, joka saattoi peräytyä.
— Te tulette saapuville molemmat. Siihen minä rakennan. Kun haluan, Bastard, asettua teidän tilallenne, en tee sitä siksi että vertaisinkaan omaa kykyäni teidän taitoonne. Mutta on seikkoja, jotka minä vain, surullisen erikoisasemani kautta tässä jutussa voin selittää lautamiehille.
— Mitä seikkoja?
— Se on minun salaisuuteni. Te kuulette sen huomenna. Luulen voivani, mainitsematta rouva Frasnen nimeä, saada heidät vakuutetuiksi poikani syyttömyydestä.
— Sillä, että vahinko on korvattu?