— Ei suorastaan.
— Minä en ymmärrä.
— Saattehan kuulla. Mutta jos te huomaatte äänessäni tai sanoissani jotakin heikkoutta, jos puolusteluni aiheuttaa teitä pelkäämään huonoa tulosta, niin luotan täydellisesti teidän suureen oikeudenkäyntitottumukseenne, tavattomaan neuvokkuuteenne. Lautamiesten kasvot ovat teille kuin avonainen kirja. Te tunnette jutun asiakirjat yhtä hyvin, paremmin kuin minä. Te olisitte valmiina. Te täydentäisitte minua. Näin tuettuna tuntisin itseni voimakkaaksi. Suostuttehan?
Syrjäytetty asianajaja siveli partaansa huolellisesti ja peitti harminsa välinpitämättömyyden ilmeeseen.
— Minkä vuoksi, rakas virkaveli? Minun apuni on teille hyödytön. Te ette tarvitse ketään. Te voitte kyllä ottaa niskoillenne koko vastuun. Sallikaa minun katsoa tehtäväni päättyneeksi.
Molemmat herrat olivat keskustellessaan olleet seisaallaan. Herra Hamel, joka istui uunin luona, seurasi heitä hiukan samennein silmin ottamatta osaa keskusteluun. Herra Roquevillard lähestyi nuorempaa virkaveljeänsä, ja laski kätensä hänen olalleen tuttavallisella liikkeellä:
— Minä tiedän, Bastard, pyytäväni teiltä suurta palvelusta. Kun otan kunnian itse puolustaa lastani, niin ymmärrättehän, että aion puolustaa omaa nimeäni: Minä en vähäksy niitä etuja, joita teidän ansionne, teidän pätevyytenne, teidän harvinainen kaunopuheisuutenne merkitsevät. Mutta minun sijassani tekisitte te niinkuin minä. Antakaa minulle tämä todistus ystävyydestä, epäitsekkyydestä ja myöskin arvonannosta. Siten näyttäisitte minulle, mitä arvoa panette minun sanaani. Minä pyydän teitä.
Herra Bastard sormeili yhä hermostuneesti kaunista partaansa. Hän punnitsi syitä myötä ja vastaan vuorotellen ammattikunnan perinnäisiä, toverillisia velvollisuuksia ja loukattua turhamielisyyttään, joka ei tahtonut ottaa sopeutuakseen toisarvoiseen paikkaan. Hän oli melkein tyrkyttänyt apuansa, palveluksiansa. Hän odotti, joskaan ei syytetyn vapauttamista, ainakin mieskohtaista menestystä täysilukuisen ja epäilemättä koko tienoon parhaimmistosta ja varsinkin kuuntelunhaluisista naisista kokoonpannun yleisön edessä. Sen sijasta, että tämä valioyleisö ihailisi hänen kunniaansa, ylhäistä ja määräävää, se näkisi hänet istumassa jonkinlaisena sihteerinä herra Roquevillardin rinnalla, tuon vaarallisen kilpailijan, joka oikeudessa oli antanut hänelle niin monta ankaraa iskua. Sopisiko hänen suostua näin nöyryyttävään asemaan? Toisaalta ei hänen läsnäolonsa istunnossa olisi hyödytön. Tunteellisen innonpuuskan vallassa rakensi syytetyn isä varmaankin mielikuvia jollekin päähänpälkähtäneelle todistelulle, joka häntä nyt kiehtoi, jota hän ei edes uskaltanut ilmaista ja jonka hän oli saanut surunsa vaikutuksen alaisena, joka luultavasti oli heikentänyt hänen henkistä voimaansa ja joustavuuttaan. Tämä teennäinen into elähytti häntä nyt, mutta saattoi milloin tahansa raueta ja yhtäkkiä vaihtua mitä surkeimpaan masennukseen. Voiko odottaa, tai edes toivoa sitä tarmokasta, väkevää voimaa, jota tällainen puolustus vaati, näin lyhyen valmistelun jälkeen, mieheltä, jonka kohtalo oli nujertanut, köyhdyttänyt, jolta se vastikään vielä oli riistänyt vanhemman pojan ja joka oli joutunut itse suojelemaan nimensä viimeistä kantajaa häväisevän tuomion uhkaa vastaan? Tätä uutta päätöstä täytyi pitää jonkinlaisena surun seurauksena ja olla valmiina astumaan tilalle viime hetkeen saakka. Se oli varovinta. Huolenpito puolustuksesta, jonka tulee asianajajalle käydä kaiken muun edellä, neuvoi sitä ehdottomasti.
Mutta herra Roquevillardin osoittama outo turvallisuus vaaran edessä sammutti nämä jalot herätteet.
— Ei, selitti herra Bastard, — ikävä kyllä minä en voi tehdä mieliksenne. Joko minä otan puolustuksen huolekseni ja vastaan siitä, taikka astun kokonaan syrjään.