— On kysymys minun pojastani. Oikeus ja kohtuus vaatii, että minä en luovu häntä puolustamasta.
Herra Hamel nousi nojatuolistaan koettamaan sovitella:
— Rakas virkaveli, esimiehenä pyydän teitä hartaasti meitä avustamaan. Minä ymmärrän teidän epäröintinne. Kaikissa muissa oloissa käsittäisin teidän kieltäymisenne. Herra Roquevillardilla voi olla erikoisia syitä haluta itse puhua poikansa puolesta, vaikkakin yleensä uskotaan omaisten puoltamishuoli muille. Onnettomuuden iskujen väsyttämänä saattaa tapahtua, että hänen voimansa pettävät. Siltä varalta on teidän oltava paikalla. Minä esitän sitten päätelmäni.
Heti, kun mairittelun sijasta vedottiin velvollisuuteen ja käytettiin arvovaltaa pyytelyn asemesta, heitti herra Bastard lopullisesti syrjään epäröinnin ja esiintyen koko mahtipontisuudellaan torjui vanhusta miltei tylysti.
— Ei, ei, mahdotonta. Minä tarjosin täydellisintä apuani. Sitä rajoitetaan. Minulta kysymättä muutetaan puolustussuunnitelma. Minulta salataan todiste, jonka on määrä olla ratkaiseva. Näin ollen minulla ei ole muuta neuvoa kuin luopua, ja minä luovun.
Hänen jäykistynyt olentonsa ilmaisi vain loukattua ylpeyttä. Hän kääntyi herra Roquevillardin puoleen lisätäkseen työläällä myöntyväisyydellä:
— Haluatteko muistiinpanojani puolustuspuhetta varten? Ne säästävät teiltä jonkunverran työtä. Minä tarjoan ne käytettäväksenne.
— Miettikää vielä, virkaveljeni, ystäväni. Älkää jättäkö meitä kesken taistelua.
— Minun päätökseni on tehty.
— Ehdottomastiko?