— Mikä mielijohde! Ja millä tavalla?
— Poikanasi.
— Poikanako? Hän on siis pyytänyt sinun kättäsi. I
— On.
— Etkä sinä sanonut minulle. Jumala sentään säälii meitä, Marguerite. Meidän onnettomuuksiemme liikamitta on häntä liikuttanut. Raymond käyttäytyi miehekkäästi. Hän ei siirtänyt tuloaan meille kunnes olimme julkisesti kaikesta syytöksestä pestyt. Ja mitäs sinä vastasit?
— Minä kieltäydyin.
Herra Roquevillard levitti käsiänsä hämmästyneenä, veti hellästi tyttärensä lähemmäksi itseään ja katsoi häntä suurten seeskirkkaiden silmien pohjaan:
— Kieltäydyit, minkä tähden? Minä arvaan: sinä ajattelit minua. Sinä uhraat itsesi isällesi. Isäsi ei hyväksy sitä, rakas lapseni. Olenhan sinulle niin usein sanonut: se, että vanhemmat alistavat elämänsä lastensa elämään, on luonnon järjestys, mutta ei päinvastoin.
— Isä, lausui Marguerite, minä rakastan sinua paljon. Sinä tiedät sen.
Mutta kuitenkin sinä erehdyt, minä vannon sen.
— Et siis minun vuokseni?