— En, isä.
Siitä puhtaasta hohteesta, jonka silmien sädekehä loi kalpeille kasvoille, ymmärsi isä tyttärensä sielun. Eikö hänen olisi pitänyt ymmärtää se jo edellisellä kerralla? Jumala otti häneltä hänen lapsensa toisen toisensa jälkeen. Mikä kieltäymisen ja uhrautumisen kuume heitä pakotti ja poltti? Eikö näissä jatkuvissa uhrauksissa täytynyt nähdä syyllisen lunastusta? Hän muisti sen vielä hämäränä sarastavan kesäaamun, jolloin hän Marseillen laiturilla seisten oli nähnyt sen laivan lähtevän, joka vei Félicien Kiinaan. Ja hän puristi lujemmin Margueritea väräjävälle sydämelleen.
— Sinäkin, sanoi hän yksinkertaisesti. Marguerite kietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja kuiskasi suudellen:
— Ei nyt vielä, isä.
— Mutta minun jälkeeni?
— Niin.
— Hän piti tytärtänsä vielä hetken sylissään niinkuin pikkutyttöä, niinkuin ennen muinoin, jolloin häntä oli pideltävä varovasti. Hän heltyi tuntiessaan tyttönsä näin likellä itseänsä ja epäröi vastaanottaa lykkäystä, jonka lapsenrakkaus aiheutti. Mutta edessään näki hän työhuoneen peilistä kuvansa Marguerite sylissään. Ja äkkiä kiinnitti hänen huomiotansa kuinka paljon hän vuoden kuluessa oli muuttunut.
»Huomenna», ajatteli hän, »kun olen pelastanut Mauricen, on minun tehtäväni päättynyt. Sen jälkeen en enää ole pitkäikäinen.»
Ja kumartuen rakkaita kasvoja kohti suuteli hän niitä suostumisensa merkiksi. Sitten hän palaten hetken päätehtävään irroitti Margueriten hellästi ja määräsi työohjelman:
— Anna tarjota päivällinen kello kahdeksan. Minulla on lähes kahden tunnin työ edessäni, tahdon tarkistaa muistissani jutun yksityiskohdat. Kello yhdeksän menen levolle noustakseni ylös kolmelta aamulla. Kello kolmesta yhdeksään, jolloin ylioikeuden istunto alkaa, valmistan puolustuspuheeni.