Ja hän lisäsi, näytellen tyyneyttä:
— Charlesin juna tulee kello yksi. Sinun lankosi pitäisi olla täällä.
Vähän myöhemmin soittikin Charles Marcellaz todella.
— Mitä uusia, isäni? kysyi hän sisäänastuessaan. Germaine itki tänä aamuna sanoessaan minulle hyvästiä, ja kaikki kolme pienokaista tekivät hänelle seuraa. Teidän eilinen sähkösanomanne oli niin masentava. Hubert-parka!
— Minä odotin teitä, Charles. Teidän paikkanne on minun rinnallani. Marguerite kertoo teille aseman syödessänne aamiaista. Jättäkää minut nyt muutamaksi minuutiksi. Olkaa valmiina viittä vailla kaksi.
— Minä olen valmis. Ah! minä voin ilmoittaa, että olen järjestänyt niin, että voin nyt suorittaa takaisin puolet Germainen myötäjäisistä. Tuonnempana jäännöksen.
Marcellaz ilmoitti sen nyrpeänaamaisena, niinkuin mies, joka ei ole tottunut hyväntekeväisyyteen, mutta ei sitä tunnusta. Hän oli joutunut, hänkin, yhteiseen juttuun; mutta vaikka häntä asia harmitti, ei hän tappiotaan toitotellut.
— Ei, ystäväni, en minä niitä ota, vastasi herra Roquevillard.
Mutta enemmän liikutettuna tästä avusta kuin vastapuolen kaikista hyökkäyksistä, joita hän valmistautui torjumaan, lisäsi hän:
— Syleilkää minua.