He astuivat sisään. Kello oli vähän yli puoli kolme: maitre Porterieux päätti myrkyllistä ja julkeaa puhettaan. Parvekkeilla ja salissa oli yleisöä tungokseen saakka, vallasväkeä ja rahvasta sekaisin tuoreeltaan ahmimassa niitä paloja, joita asianajaja kokeneena ja julmana myrkynsekoittajana heille viilteli Roquevillardien tykyttävästä sydämestä. Molemmat nuoret naiset, jotka ovesta tultuaan epäröivät eteenpäinmenoa, herättivät huomiota.
— Nuo tulevat itselleen miehiä etsimään, selitti asianajaja Coulanges, joka maitre Pailletin kanssa istui parvekkeen ensimmäisellä rivillä muutamien vallasnaisten seurassa ja lakimiehenä oikeussalissa piti velvollisuutenaan osoittaa älykkäisyyttä.
— Ah! totta tosiaan, huudahti yksi naisista aivan närkästyneenä.
Katsokaahan vain tuota julkeata.
Sillä välin kuin Marguerite lähestyi isäänsä ja ojensi Hubertin kirjeen, otti hänen toverinsa Jeanne tyynen rohkeasti härnätäkseen koko kaupunkia: kääntyi mielenosoituksellisesti häpeäpenkillä istuvaa Maurice Roquevillardia kohti ja teki hänelle kädellään tervehdysviittauksen samalla mitä suloisimmin hymyillen.
Hän sai heti palkan rohkeudestaan nähdessään mikä kiitollisuus kirkasti nuoren miehen kasvoja, jotka olivat laihtuneet, jäykistyneet ja ikäänkuin solvauksia ja häväisyjä vastaan tunnottomiksi jähmettyneet. Tämä nopea välikohtaus oli jo huomattu koko salissa. Marguerite, joka oli kumartunut isänsä puoleen, ei ollut sitä havainnut. Hänkin tervehti veljeänsä, mutta huomaamattomammin, ja kuiskasi ystävättärensä korvaan:
— Lähtekäämme.
— Ei, minä jään, vastasi tämä innostuneena olemaan läsnä.
Herra Roquevillard viittasi lyhyellä kädenliikkeellä tyhjiin paikkoihin todistajain penkillä. Aurinko paistoi ikkunain läpi jättäen varjoon valamiehet, jotka istuivat senpuolisella seinämällä, mutta valaisten erikoisesti tuomarit, yleisen syyttäjän, asianajajat ja syytetyn, ikäänkuin olisi teatterin näyttämöä valaistu näytännön aikana. Niinpä maitre Porterieux seisoi täydessä valaistuksessa. Hän toisti loppuponnessaan keskitetyssä muodossa koko todistelunsa. Hän esitti uudelleen kaikki kokoamansa olettamukset selvinä todistuksina, ja tulkitsi vielä kerran syytetyn vaikenemisen rouva Frasnen suhteen ja sadantuhannen frangin korvauksen suorittamisen herra Frasnelle eittämättömiksi tunnustuksiksi. Lopuksi vaati hän voimallisesti, välttämättömänä velvollisuutena, ankaraa ja polttomerkin-lyöpää tuomiota tuolle nuorelle miehelle, joka harjoitti hyötyisää rakkautta eikä uutena, käytännöllisen aikakauden lemmenseikkailijana häikäillyt viedä puolison kassaa vaimon kunnian mukana. Hän istuutui, ja hänen kaikilla närkästyksen ja suuttumuksen eleillä esitetty puheensa herätti epämääräistä ja salaperäistä, aaltojen kohinaa muistuttavaa murinaa, joka nousee väkijoukon huulille kenenkään tietämättä mistä. Hänen syytöspuheensa oli ollut kuin myrkytettyjen nuolien lentoa, joita lakkaamatta lingottiin samaan suuntaan. Saattoipa sanoa, että hän pojan läpi tähtäsi isään, joka oli korvausta maksamalla itsensä häväissyt, ja tahtoi painaa jälkeläisen mukana lokaan koko suvun. Hän oli käynyt uhrinsa kimppuun kiivaammin kuin oli tarpeellista, leppymättömänä vihollisena, joka raastaa vielä ruumiita. Notario oli todellakin hyvin valinnut asianajajansa; hän ei olisi voinut toivoa yhteen suuhun mahtuvan enempää myrkkyä ja sappea. Eri kohdilla oli herra Roquevillard kääntynyt poikansa tai vävynsä puoleen rauhoittaen heitä mielentyyneydellä, jota hän itse osoitti keskellä myrskyä.
— Puheenvuoro on yleisellä syyttäjällä, lausui oikeuden puheenjohtaja nyreällä äänellä, joka tuntui ilmaisevan: »Minkä vuoksi esittää kannetta kahteen kertaan?»
Prokuraattori, herra Vallerois, joka oli saapunut paikalle uteliaisuudesta, oli asettunut istumaan yleisen syyttäjän, herra Barren taakse, joka tällä kertaa edusti valtiota. Hän kumartui eteenpäin sanoakseen jotakin virkaveljelleen. Mutta tämä näytti karttavan pyytämättömiä ohjeita ja tyytyi lausumaan, että kun juttu oli pantu vireille siviilitietä ja jo ollut yksipuolisen tuomion alaisena, vetosi hän vain herrojen lautamiesten arvostelukykyyn.