— Maurice!
— Minä olen suorittanut tutkintoni loistavasti. Minä olen palannut
Pariisista kuuden vuoden jälkeen ilman penninkään velkaa. Mistä minua
voi nuhdella? Minuahan ette voi moittia edes mistään noista halvoista
Quartier Latin-suhteista, jotka ovat ylioppilaspiireissä yleisiä.
— Minä en ole sinua moittinut. Mutta lapsikulta…
— Minä en ole mikään lapsi.
— Jokainen on lapsi isänsä edessä. Etkö sinä käsitä, että juuri senvuoksi, että perheen työ, arvo ja perimykset, jotka luovat järjestyksen ja kurin, ovat suojelleet sinun nuoruutesi, tämä, sinua vanhempi nainen, jonka nimeä minä en ensimmäisenä lausunut, on mitä arveluttavin sinulle? Tiedätkö edes kuka hän on?
— Älkää puhuko hänestä! huudahti Maurice.
— Minä puhun kuitenkin, vastasi herra Roquevillard äänellä, joka äkkiä muuttui määrääväksi. Olenko minä perheen pää? Ja millä oikeudella käsket sinä minun vaieta? Vai pelkäätkö minun esittävän arvottomia syitä? Silloin tuntisit minua huonosti.
— Rouva Frasne on kunniallinen nainen, toisti nuorukainen.
— Niin, niitä kunniallisia naisia, joilla on tarvis aikansa kuluksi leikitellä tulella, jotka salongeissa lakkaamatta havittelevat kaikkia miehiä, vanhuksiin saakka. Niitä nykyajan kunniallisia naisia, jotka ovat lukeneet kaikki, lukuunottamatta Raamattua, ymmärtäneet kaikki, paitsi velvollisuutensa, suvainneet kaikkea, paitsi hyvettä, ja jotka varaavat itselleen kaikki vapaudet, mutta hylkäävät vapauden tehdä hyvää, mitä heiltä ei milloinkaan ole kielletty. Ovatko he kuitenkin kunniallisia? Siitä ei tiedetä mitään. Usko ei heitä pidätä eikä häveliäisyys, ja mitä taas kunniaan tulee, on se uskontoa vain miehille. Se kuohuttaa mieltä: nuoruudessa voi tyytyä sanoihin, mutta usko minua, kun se on katoamassa, niin vaatii ihminen realiteettia. Tämän naisen, joka on jo ikämiehen nuori vaimo, pitäisi muistaa ainakin, että hän saa mieheltään asunnon ja ruoan, sillä hänellä ei itsellään ollut penniäkään.
— Se ei ole totta: hänellä on satatuhatta frangia myötäjäisiä.