— Kuka sinulle on sen sanonut?
— Hän itse..
— Vai niin. Mutta minun vanha ystäväni Clairval, joka heidät esitti meille seuraajansa virkaanastujaisissa, kertoi minulle asian. Hän ei puhu joutavia. Että hän, kun on valittavana kurjuus tai ainainen taloudellinen ahdinko tai mies, vaikkapa saitaluontoinenkin, kuitenkin valitsee vielä miehen, siinä on koko hänen viisautensa.
Aivan vapisten tästä herjauksesta, joka koski hänen valvattiansa, astui
Maurice askeleen eteenpäin.
— Riittää, isä, pyydän. Älkää syyttäkö häntä halpamaisuudesta, älkää epäilkö hänen luonnettaan: vakuutan, että olette väärässä. Minä en halua kuulla häntä enempää parjattavan, vaan lähden tieheni.
— Minä kiellän sinua astumasta jalallasi Frasnen toimistoon.
— Varokaa, etten minä kieltäydy astumasta tänne.
Tämän uhkauksen lausuessaan oli hän jo oven kynnyksellä.
— Maurice! kutsui herra Roquevillard muuttuneella äänellä, joka oli enemmän pyytävä kuin käskevä.
Mutta poika vain joudutti askeleitaan: eteinen oli tyhjä, nuorukainen meni alas portaita. Suureen valoisaan työhuoneeseen yksin jäänyt katseli pientä pöytää, niissä aurinko hyväili ruusuja, kaikkia niitä hyvän vastaanoton valmisteluita, joita vanhat muotokuvat olivat hyväksyen seuranneet, ja menneisyyden maisemaa ikkunasta ja tunsi itsensä hylätyksi kuin armeijan päällikkö tappion iltana.