»Oma poikako», mietti hän, »noin nousee isäänsä vastaan? Minä puhuin hänelle alussa rauhallisesti; mutta hän kiihtyi heti… Kuinka voimakas tuo nainen on, ja kuinka minä tahtoisin hänet nujertaa… Maurice tulee takaisin, hän ei voi olla palaamatta. Jos niiksi tulee, menen minä häntä hakemaan… Minä olen ollut liian kaukana, kenties. Minä haavoitin häntä mielettömästi. Hän on rakastunut, poikaraukka; hän uskoo mitä se nainen hänelle kertoo. Viehkeällä äänellään, tulisilla katseillaan ja kaikkinaisilla eleillään hän on saanut pojan kiehdotuksi ja leikkii hänen kanssaan. Hm, ei olisi pitänyt heitä uhmailla. Muka teeskentelyä ja seuraelämän valheita vihaten nämä naiset ovat vaarallisempia kuin entisaikaan… Maurice on epäilemättä rientänyt hänen luokseen. Se yllyttää häntä minua vastaan, hänen isäänsä vastaan, sinun isääsi vastaan, Maurice, jonka rakkaus tahtoo pysyttää sinut oikealla tiellä ..»
Herra Roquevillard ei ollut kuitenkaan liikojen huokailujen mies. Miettien, mitä olisi tehtävä, meni hän vaimonsa kamariin. Siellä oli hänen tapansa käydä kysymässä neuvoa vaikeissa tapauksissa. Mutta oviverhot oli vedetty eteen, rouva Roquevillard nukkui. Hivuttava riutumus oli häntä ikää myöten yhä enemmän uuvuttanut ja kasvojen hermopolte oli tällä hetkellä saanut hänet laskeutumaan levolle. Monta kertaa oli herra Roquevillard viime vuosien kuluessa samalla tavoin avannut hänen ovensa, tiedustaakseen hänen tyyntä arvosteluaan, hänen selvänäköisyyttään, mutta oli saanut äänettömästi poistua, palata omille apulähteilleen. Nyt kun hänen puolisonsa oli riutumassa, tunsi hän omienkin voimiensa vähenevän. Oli kysymys heidän pojastaan: äiti on taitavampi ja vaikutusvoimaisempi, ehkäpä hän olisi saanut vaaran torjutuksi.
»Minä olen yksin», mietti herra Roquevillard suruissaan sairaan vuoteen ääressä.
Ja hän poistui hiljaa, varpaisillaan. Salissa tapasi hän Margueriten, joka oli kirjoittamassa, ja tämä rakas näky elähdytti häntä jälleen.
»Tuossahan on joka minua auttaa», ajatteli hän. »Ei ole sydämellisempää sisarta.»
Hän lähestyi tytärtään ja koetti peittää levottomuuttaan, kun tämä hymyillen käänsi päätään.
— Mitä sinä teet, pikkuruinen? Lyön vetoa, että kirjoitat kapiotilauksiasi johonkin pukuliikkeeseen.
— Isä, ei sinne päinkään.
— Ilmoitat koulutovereillesi kihlauksestasi?
— Yhtä väärin arvattu.