Ja painaen hiukan alas päätään hän luuli katseellaan voivansa pitentää vielä lyhkäistä hamettaan.
— Ehkä, myönteli Marguerite. Mutta missä te Mauricen tapasitte?
— Reclusn sillalla.
— Nytkö juuri?
— En. Jo ennen soittotuntiani, siitä on tunti tai kaksi.
— Minne hän meni?
— Siitä en tiedä mitään. Sanottehan hänelle, että hän ei ole kohtelias.
— Kyllä sanon. Varsinkin minun ystäviäni kohtaan se on anteeksiantamatonta.
— Minä annan sentään hänelle anteeksi, tunnusti Jeanne Sassenay alkaen nauraa, mikä salli hänen näyttää valkoisia, hyvällä ruokahalulla puremaan valmiita hampaitaan.
Yksin jäätyään huomasi neiti Roquevillard kirkon oven olevan raollaan, ja hän astui temppeliin. Tällä hetkellä oli holvikaarten alla vain pari kolme polvistunutta mustaa hahmoa kaukana toisistaan. Mutta hänen oli sangen vaikea rukoilla: milloin ajatteli hän, mikä viehättävä vaimo tuonnempana, kolmen tai neljän vuoden kuluttua, tuo vilkas ja iloinen ja kuitenkin vakava tyttö voisi olla hänen veljelleen Mauricelle, milloin muisti isänsä huolestuneita kasvoja. Itseänsä hän ei ajatellut. Kynnyksellä hän aivan hätkähti ajatusta, että hän rukouksessaan oli kokonaan unohtanut sulhasensa ja itsensä.