Uuden rohkeuden elähdyttämänä kävi hän toistamiseen Frasnen toimistossa, yhtä huonolla menestyksellä, mutta tällä kertaa hän ei soittanut rouva Frasnen asuntoon. Taistelusta uupuneena hän lopulta alistui tappioon. Kun hän päivän laskiessa palasi pitkin Boigne-katua, piirtyivät Arkistotorni ja linnan kellotapuli hänen edessään punaista taivasta vasten. Iltaruskon heijastuksessa nämä muinaisuuden todistajat kohosivat täyteen mahtiinsa ikäänkuin loistaakseen viimeistä kertaa ennen romahtamistaan. Oli noita vain syksylle varattuja tuli-iltoja, joiden hohde on häikäisevä, vaikka sen tunteekin heti haihtuvaksi. Oli niitä suuruuden hetkiä, jotka ennustavat rappion tuloa.
Marguerite huomasi kyllä tuon taivaan tulikupuun piirtyvän ylvään kuvan, mutta askeliaan hidastuttamatta siitä paremmin nauttiakseen käännähti hän kiireesti vanhasta kotiportista sisälle.
— Onko Maurice-herra palannut? tiedusteli hän ovella.
— Ei, neiti, ei vielä, ilmoitti palvelija, herra odottaa teitä.
Herra Roquevillard, joka oli kuullut hänen saapuvan, aukaisi jo huoneensa ovea käskeäkseen hänet sisään.
— No, Marguerite?
— Isä, minä en ole häntä löytänyt.
Näihin kahteen lauseeseen, jotka isä ja tytär vaihtoivat, sisältyi koko salaperäinen ja vielä epämääräinen ahdistus että jokin onnettomuus on tulossa — suurempi onnettomuus, kuin mitä nuorison hairahdukset tavallisesti aiheuttavat, sen valtavan voiman vuoksi, jonka he aavistivat piilevän rouva Frasnessa.