Kotoaan lähdettyään kulki Maurice Roquevillard kaupungin läpi ja nousi suoraan Lémencin kukkulalle, missä rouva Frasne oli luvannut häntä odottaa.
Tämän paikan valinta oli jo sopivaisuuden uhmailua: se vallitsee Chambérytä ja näkyy kaikkialle. Se oli muinoin alaston kallio, strateegisesti niin tärkeä, että vanhain herttuoiden aikana sieltä vastattiin Lépinen ja Guetin kallioilta, noilta korkeilta, pelättäviltä Ranskan rajaa vallitsevilta vartiopaikoilta annettuihin tulimerkkeihin. Sinne noustaan nykyään tietä myöten, joka lähtee Reclusin etukaupungista, rautatielinjan yläpuolelta, ja sivuuttaa yhdeltä puolen luostarin korkeita muureja ja toiselta köyhälistön kehnoja, yksikerroksisia hökkeleitä. Tästä solasta tullaan laakealle paikalle, ja edessä on kukkula, jota ei enää kruunaa sotasoihtualusta, vaan kappeli selkeäpiirteisenä Revardin ja Nivoletin vuorten kirkasta ja kaukaista taustaa vastaan. Siitä alkaen on tie suojatonta. Ohut akaasiareunus ei sitä paljon verhoa. Liki kallion pintaa kulkevana kasvaa sille vain harvaa ja lyhyttä ruohoa. Keskeneräiseksi jäänyt ristiaita, tyhjiä aukkoja välillä, saattelee sitä ylösmennessä. Se on unohduksiin jäänyt kävelypaikka, ja vaikka siellä kaukaa näkisi jonkun, ei koskaan tapaa ketään perilletullessa.
Kukkulan pienen, bysantilaistyylisen kappelin muodostaa kupuholvi ja neljän, muutamain askelten porrastasolta nousevan pylvään varassa oleva katos. Eräs Chambéryn arkkipiispa on haudattu sinne vuonna 839. Hauta on koverrettu kallioon, mutta sen sisus on tyhjä.
Jo tien alkupäässä näki Maurice ihmisolennon istuvan portailla pilarien välissä. Edith odotti häntä. Suotta ojentelivat hänen sivuillansa akaasiat vaaleita kullankellerviä oksiansa, keveitä kuin mimoosakukkien kukat; suotta sukelsivat sinervät vuoret hänen edessänsä syksyn valaisuun; hän ei nähnyt muuta kuin sen, joka oli kukkulalla häntä odottamassa. Kyynärpäät polvilla, kasvot punertavina, auringonvalon sattuessa melkein läpikuultaviin kämmeniin. Tulisilmillään näki odottaja hänet tulevan, mutta ei hievahtanut. Nuorukainen riensi läkähtyäkseen. Mutta hänen perille tullessaan kimmahti nainen ylös yhdellä ainoalla odottamattomalla liikkeellä, niinkuin velttona makaava hirvi, joka saa äkkiä lihakset.
— Minä pelkäsin, ettet sinä tulisikaan, sanoi hän, ja minun elämäni seisahtui.
— Tuli esteitä, Edith.
Tulija oli niin hämmentynyt, ettei odottaja hennonut moittia. Tarttui vain käteen ja vei hänet kappelin taakse. Viittasi siellä olevaa vehmaampaa ruohoa ja suotuisaa varjoa.
— Istutaan, jos tahdot. Täällä ei ole kylmä. Täällä on hyvä.
He istahtivat vierekkäin nojautuen muuriin, joka erotti heidät Chambérystä ja maailmasta. Heidän edessään olivat vain Nivoletin päivänpaisteiset rinteet. Yhtenä hyväilyn keränä syykertyi nainen nuorukaisen kylkeen.
— Minä rakastan sinua niin tulisesti, äännähti nuorukainen kuin vaikeroiden.