Eikö ollutkin heidän rakkautensa samalla surullinen ja herkänhieno? He sinuttelivat toisiaan, eivätkä kuitenkaan olleet toisiinsa kajonneet. Nainen loittoni hieman pojasta nähdäkseen häntä paremmin.
— Sinä olet kärsinyt? Minunko vuokseni? Nuorukainen kertoi lyhyesti yhteentörmäyksestään isänsä kanssa, ja kun siitä näkyi, että heidän lemmensuhteensa oli tullut ilmi, juuri tuo tulevaisuuden suuri huolestus, lisäsi hän:
— Mitäs nyt tehdään?
Nainen toisti:
— Niin, mitäs nyt tehdään? Meidän salaisuutemme ei ole enää salaisuus, enkä minä enää osaa sitä peittääkään.
— Meidän salaisuutemme ei ole enää salaisuus, toisti katkerasti toinen, etkä sinä milloinkaan vielä ole ollut minun.
Nainen painoi päänsä nuoren miehen rintaa vasten ja äänellä, jonka vaihtelut olivat niin hiveleviä, että ne koskettivat sydäntä kuin sormet pianon näppäimiä, tuuditti samalla hyväellen hänet alistumaan:
— Uskallakin sanoa, etten minä ole sinun! Milloinka olisin kieltänyt, poika parka? Lähdetkö pois? Minä olen sinun. Sinä olet niin nuori ja minä jo lähes kolmekymmentä vuotta. Kolmekymmentä vuotta, eikä minun rakkauteni, joka on minun elämäni, ole kuin muutaman kuukauden vanha; minä näin sinut, sinun ylläsi oli aurinkoa, ja minä astuin ulos pimennoista sinua tavoittaakseni. Kerran kun kerron sinulle lapsuuteni, nuoruuteni ja avioliittoni, niin itket.
— Edith!
— Ah! Niiden, joille avioliitto on ovi onneen eikä vankeuteen, on helppo moittia meidän heikkouksiamme! Ovatko he meitä ansiokkaampia sen vuoksi, että kohtalo lahjoittaa heille kaikki? Mutta sitä he eivät koskaan kysy. Onnellisuus oli heille selviö. He eivät edes tee mitään sitä säilyttääkseen, ja jos he sattumalta sen menettäisivät, he syyttäisivät katkerina kohtaloa, vilkaisemattakaan omaan itseensä.